Torppaan ei ollut tehty mitään muutoksia sataan vuoteen. Pelkäänpä, ettei siellä kukaan ollut siivonnut kahteenkymmeneen vuoteen isoisoäitini muutettua pois, kun itse aloin vuosittaiset siivoustalkooni 12-vuotiaana. Isovanhempieni luota oli Kukkamäkeen viisi kilometriä kapeaa hiekkatietä, jonka poljin joka kesä useampana vuotena. Isoeno laittoi pihalle kiehumaan suuren valurautapadallisen vettä pyykinpesua varten ja minun tehtäväni oli irroittaa verhot, matot ja muut tekstiilit pesua varten, pestä ikkunat, kuurata lattiat ja poimia pöydälle kukkia. Isoeno keitti lopuksi kunnon pannukahvit. Koko päivä urakkaan meni ja enemmänkin olisi kulutettua saanut, vaikka peräkamariin en saanutkaan jalallani astua. Nämä siivoustalkooni jatkuivat monta vuotta ja jokaisella kerralla kiinnyin paikkaan aina enemmän.
Kukkamäki on oma sielunmaisemani, joka on nyt valitettavasti jo uusilla omistajilla. Olen kuullut, että talo on "hienosti remontoitu", mutta en ole halunnut mennä sinne käymään, vaikka tervetullut kuulemma olisinkin. Kaikki talot - tai edes vanhat talot - eivät jätä sydämeen jälkeä, mutta kun sellainen jää, ei sitä pois saa. Nykyinen kotini Metsänkylän kartano on kuin suuri Kukkamäki. Samalla tavoin kuin Kukkamäki, on sekin merkinnyt sydämeni elämäni loppuun asti. Toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi muuttaa täältä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti