OSTOKÄYTTÄYTYMINEN MUUTTUU

Kulutuskäyttäytyminen muuttuu. Seuraan mielenkiinnolla ja täydellä kunnioituksella kolmikymppisten ja sitä nuorempien asiakkaittemme ostosten tekoa. Taustatyö on tehty huolella, tuotteita vertailtu muutenkin kuin vain hinnan perusteella - ja ennen ostopäätöstä kyselllään vielä lisää. Se on vastuullisuutta. Halutaan tehdä hankintoja, jotka kestävät aikaa ja ovat ekologisia. Muutos on ollut suuri. Ns. isot ikäluokat ostivat edullisesti ja paljon, koska niukkojen vuosikymmenten jälkeen kaikkea oli saatavilla. Nyt kaikkea on liikaa ja moni meistä kärsii tavarapaljoudesta. 

Vaikka näin on, ihmettelen silti, miten esim. Black Friday saa järkevätkin kuluttajat riehaantumaan. Emmekö jo ole oppineet ostamaan tarpeeseen?  

KAAKELIUUNIEN JA VÄLIOVIEN KAUPPAAMINEN

Meille Metsänkylän Navetalle tarjotaan usein vanhoja ovia ja kaakeliuuneja, jotka aiotaan ottaa pois käytöstä vanhoista kerrostaloasunnoista. Keskustelu alkaa usein sillä, että onko soittaja tietoinen siitä, että kyseiset rakennusosat ovat osa asunnon kiinteää sisustusta ja kuuluvat siten taloyhtiölle. Tämä yllättää monesti. Samassa taloyhtiössä saattaa olla hyvinkin asukas, joka haluaisi tehdä asuntoonsa väliseinän ja siihen nimenomaan taloon alunperin suunnitellun oven. Kannattaa siis laittaa ilmoitusta ilmoitustaululle tai soittaa isännöitsijälle, jos muutoksia on suunnitelmissa. Yllätys saattaa nimittäin olla melkoinen, jos taloyhtiö asettaa asukkaalle sakon luvattomasti puretusta (ja myydystä) kaakeliuunista. Näin kävi jokunen vuosi sitten eräässä vanhassa talossa Katajanokalla. Malttia purkuun siis. Joku tuleva asukas saattaa huokailla haikeasti naapurin vanhan kaakeliuunin äärellä.  

MOVABLE HOUSE: VANHA HIRSIKEHIKKO

Jos tämän päivän perspektiivistä asiaa tutkailisi, voisi sanoa, että kyllä Suomessakin on osattu olla edistyksellisiä jo vuosisatoja sitten. Vanhimmat hirsitalot on rakennettu 500 vuotta sitten ja uskoakseni yhtä kauan kuin taloja rakennettu, on niitä myös siirretty uuteen asuinpaikkaan. Mikäpä sen modernimpaa vielä tänä päivänäkin? 
Metsänkylän Navetan kautta ensimmäiset hirsikehikot siirrettiin vuonna 2004. Teimme ensin numeroinnin ja purun itse, ja varastoimme kehikon omiin varastoihimme. Aika pian totesimme, että järkevintä on numeroida, purkaa ja pystyttää uudelleen saman porukan toimesta. Viidentoista vuoden aikana on hirsirakennusten siirtoja tehty reilut 1000. Joukkoon mahtuu monenlaista taloa - pientä ja suurta. 
Alussa suhtautuminen siirtoon oli museoväen puolelta melkeinpä negatiivista. Talon kuuluu olla siinä ympäristössään, johon se on aikoinaan rakennettu. Näinhän se tietenkin on, mutta tarinat talojen taustalla ovat moninaisia. Tontti on ehkä ostettu jo alunperin uutta taloa varten siksi, että se on hyvällä paikalla, sukulaisten omasta tontistaan lohkoma tai ehkä on etsitty valmista puutarhaa ja pihapiiriä. Syynä voi olla ihan vain sekin, ettei rakennukselle ole käyttöä, mutta sen toivoittaisiin saavan uusi elämä toisaalla. Yksi ensimmäistä purettavista maataloistamme oli jäämässä Helsinki-Turku -valtatien alle. Hyvin harvoin siirtoajatuksen taustalla on ollut raha. Onpa jopa yksikin tapaus, jossa purkaja sai jo urakan purkutyöstä, mutta otti meihin yhteyttä, koska talo oli hänen mielestään aivan liian hyvärunkoinen haketettavaksi. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun ostaja oli löytynyt ja talo on nyt vanhoine listoineen, lattialankkuineen ja ikkunoineen pystytettynä sadan kilometrin päähän. 
On myös ollut hirsitaloja, joiden purkuluvan edellytyksenä on ollut siirtosuunnitelma ja ostaja valmiina. Helsingissä on myös alueita, joille ei saa rakentaa uutta taloa, jollei se ole siirretty vanha hirsitalo. 
Museoviraston kanta siirtoihin on ymmärtääkseni pehmentynyt. Ymmärretään se, että kysymys on myös talon pelastamisesta. Liian usein olen törmännyt niihinkin surullisiin taloihin, joiden siirtäminen olisi ollut mahdollista vielä muutama vuosi aikaisemmin. 

AJAN PATINA

Meillä suomalaisilla on huono patinansietokyky, kirjoitettiin Helsingin Sanomissa viime viikolla. Allekirjoitan tuon täysin. Mistä se johtuu? Kun reissaamme Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa, ihailemme kuluneita lattialankkuja, vinoja lattioita ja haalistuneita seinien värejä. Kun sitten itse teemme remonttia, revimme hirret esiin, hiomme lattiat hiomakoneella ja maalaamme tapetoidut seinät puhtaan valkoisiksi. Halutaan totaalista muutosta - puhdasta ja helposti huollettavaa. Tällä on sudenkuoppansa. Ensinnäkin hävitämme historiaa ja toisekseen mittavat remontit harvoin säästävät kukkaroa. Ymmärrän kyllä, että jotkut materiaalit eivät vain kestä aikaa. Mdf-levyt kupruilevat kosteudesta, sen pintaa ei voi maalata, samakkihelat napsahtavat helposti poikki ja akrylaattimaali väärässä paikassa hilseilee pois. Onko niin, että ongelma onkin siinä, että suosimme lyhytikäisiä materiaaleja ja siksi pinta, joka voisi olla kauniisti patinoitunutta, on meillä usein vain - noh -kulahtanutta. Ymmärrän senkin, että ostotilanteessa aidot materiaalit saattavat olla arvokkaampia, mutta onneksi - pikku hiljaa - asenne on muuttumassa. Ymmärretään katsoa eteenpäin ja tehdä muutoksia pikku hiljaa. Nautiskellen tekemisestä. 

TALON KATSASTUS

Meillä sattui kotona vesivahinko. Jo toiseen kertaan parin vuoden sisällä. Ensimmäinen oli oikeasti vahinko, mutta toinen oli rakennusvirhe johtuen ensimmäisessä korjauksessa tapahtuneesta rakennusvirheestä. Ensimmäisen vakuutus korvasi, mutta toista ei. Valitettavasti jälkimmäinen remontti on ollut laajuudeltaan paljon suurempi kuin ensimmäinen. Huonoa tuuria, emmekä ole varmaan ainoat, joille näin on käynyt. Ajatus kulkee omia reittejään, ja kun viime viikolla vein autoa katsastukseen, jäin miettimään, että miksi taloja ei katsasteta? Kyseistä operaatiota ei tarvitsisi tehdä vuosittain, mutta vaikkapa viiden vuoden välein. Talolla olisi huoltokirja, jonka valmiit kysymykset pakottaisivat käymään läpi vuosittain tietyt kohdat rakennuksesta. Onko rännit kunnossa ja tyhjinä, ovatko kattotiilet ehjiä, onko lattiakaivot puhdistettu, kylpyhuoneen silikonit kunnossa jne. Talon katsastaja voisi katsoa kirjan läpi, tarkastaa riskipaikat, mitata kosteuksia pesutiloista jne. Pelkästään tunnin keskustelu talosta saattaisi auttaa kiinnittämään huomiota herkemmin pieniinkin merkkeihin mahdollisista ongelmasta siinä vaiheessa, kun vahinko on vielä korjattavissa. Katsastusjärjestelmä voisi kiinnostaa myös vakuutusyhtiöitä. Vahinkojen korvaussummat pienenisivät varmasti, jos vahinko huomattaisiin ajoissa. Eikä vasta sitten, kun vesi tipottelee yläkerran kylpyhuoneesta alakerran lattialle - kuten meille kävi.

MUKAVIA POIKIA KAHVILLE?

Taas kihisyttää. Jälleen kerran puhelin soi tänään ja toisessa päässä oli aktiivinen myyjä, joka halusi tulla kylään. Ajankin hän oli miettinyt valmiiksi: tulevana torstaina klo 14. Kyllähän se periaatteessa kävisikin, mutta mistähän mahtaa olla kysymys? 
Nuori mies oli perin utelias. Hän halusi tietää, koska kiinteistömme putkisto oli uusittu ja onko meillä vesikiertoinen lattialämmitys. Hän oli kovasti huolissaan siitä, miten talomme voi. Kun mainitsin hänelle, että putket ovat uudehkot ja olemme ihan tyytyväisiä niiden kuntoon tällä hetkellä, halusi hän vielä jatkaa kertomalla uhkakuvista, jotka vanhoilla ja puhdistamattomilla putkistoilla varustetuille taloille voikaan sattua. Kiitos ja oikein hyvää joulunodotusta, toivotin. Tämä ei ole ensimmäinen, joka yksityisyyttäni loukkaa. Ikkunamyyjä, hormien slammaaja, katon kunnon tarkastaja - kaikki he haluaisivat tulla kylään ja tehdä parhaansa meidän asumismukavuutemme eteen. Itse pärjään heidän kanssaan, mutta oma äitini ei. Viime vuonna hänen talostaan uusittiin katto, tänä vuonna puhdistettiin ilmastointikanavat ja vaihdettiin vesiputkia. Äiti on tyytyväinen, koska talo on nyt kunnossa ja näillä toimin vältetään isommat remontit. Onhan se näinkin, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kovin iäkäs rakennus. Äiti oli vain sitä mieltä, että oli niin kiva kahvitella mukavan pojan kanssa. Eihän sellaiselle voi sanoa ei. 

KATOT KUNNOSSA - ELÄMÄ MALLILLAAN

Meillä on vastuullamme noin parikymmentä eri kokoista ja vaihteleviin tarpeisiin aikoinaan rakennettua taloa. Käyttötarkoitukset ovat muuttuneet vuosikymmenten ja -satojen saatossa. Kaikille ei enää ole käyttöä, mutta purkaakaan ei haluta. Kullakin on paikkansa pihapiirissä - ja voihan sitä käyttöä joskus joku keksiä. Itsekin asumme vanhassa hevostallissa, josta hevoset ovat aikoinaan muuttaneet pois kuivurin tieltä. Tärkeää olisi pitää rakennukset kunnossa, ettei mitään peruuttamatonta vahinkoa pääse syntymään. Kattojen kunnossa pysyminen on huolettanut kaikista eniten. Malleja kun on erilaisia: savi- ja betonitiiltä, pärettä, saumapeltiä, tiilijäljitelmäpeltiä ja aaltopeltiä - eri aikakausien ratkaisuja. Voi sitä onnea, kun tänä kesänä törmäsin "kattomieheen". Mies ja pakettiauto -yritys on erikoistunut kattojen kunnossapitoon - ei niinkään rakentamiseen. Työ aloitettiin jo pahimmin notkolla olevasta katosta, johon vaihdettiin pari pehmennyttä ruodetta, lisättiin naakkaverkot ja putsattiin tasaisempi katonosa sammaleesta ja suojakäsiteltiin tulevaa kasvustoa varten. Vielä on monta kattoa läpikäymättä, mutta työ on nyt selvästi ammattilaisen hoidossa. Aion pitää tästä miehestä kovaa kiinni!

ETUOIKEUTENA KOTI

On niitä, jotka haluavat kasvattaa itselleen juuret ja niitä, jotka tekevät kaikkensa välttääkseen juurtumisen. Kuuntelen kauhulla tarinoita, kuinka joku on muuttanut elämänsä aikana kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Ei onnistuisi minulta. Vaihdan suutaria, hammaslääkäriä, kampaajaa tai kukkakauppaa vain pakon edessä. Jotain ihan peruuttamattoman kammottavaa tarvitsee tapahtua, että hylkäisin uskottuni. Suutari tuntee lempikenkäni, joita on korjattu jo "viimeistä kertaa" viisi vuotta, hammaslääkäri on mainio tanssittaja kesäjuhlissa, kampaaja suosittelee hyviä lomamatkakohteita ja kukkakauppias hoitaa tilanteen kotiin jopa silloin, kun saamme vieraita satojen kilometrien päästä. "Ai heille kylään? Noh, valkoista ja tummanvihreää laitetaan...!" Tämä on koti. 
Meillä kaikilla vanhojen talojen asukkailla ja niitä haikailevilla on korostunut tarve kiinnittyä johonkin. Näemme yllin kyllin vaivaa rakentaaksemme ympärillemme itsemme näköisen pesän, johon käpertyä. Oleellisena osana kotiin kuuluu myös ympäristö ja ihmiset, joita tarvitsemme joka viikko ja joka päivä. Koti on etuoikeus, jota kaikki eivät osaa kaivata. 

RYHMÄN VOIMAA

Liityin kuutisen vuotta sitten Facebookiin -uteliaisuudesta. Samainen uteliaisuus sai liittymispäivänä klikkaamaan kohtaa Perusta ryhmä ja koska aihe nyt sattuu olemaan lähellä sydäntäni, tuli ryhmän nimeksi Pelastetaan Vanhat Talot!. Kutsuin ryhmään muutaman tutun alan ammattilaisen ja sitten jäimme yhdessä odottelemaan, mitä tuleman pitää. Tällä hetkellä jäseniä on viittä vaille 40 000 ja keskustelu ryhmän sisällä antoisaa. Tarkoitus on mahdollistaa vertaistuki silloin, kun vanhan kunnostamisessa tulee tenkkapoo; kaivataan henkistä tukea  tai vinkkejä itse tekemiseen. Tärkeintä on kuitenkin huomata, että muitakin samalla tavoin ajattelevia on. Jos minä en kunnosta omaa taloani, katoaa pala yhteistä perintöämme. Ihan jokainen pienenkin torpan korjaaja tekee kulttuurityötä. Välillä työ väsyttää ja siksi on hyvä saada nojata toiseen.

KIINTEISTÖVERO JA PURKULUPA - YLLYTTÄÄKÖ VALTIO VANHOJEN RAKENNUSTEN PURKUUN?

Monilla valtion toimenpiteillä voitaisiin vaikuttaa vanhojen talojen suojeluun. Vanhojen talojen rakennuskantamme on nolottavan pieni verrattuna muihin Euroopan maihin ja joskus tuntuu siltä, että tämän hiipuvan kansallisomaisuuden puolesta puhujia on liian vähän. Miksi, oi miksi, purkuluvan on tultava samassa kuoressa rakennusluvan kanssa silloin, kun uuden rakennuksen tieltä on jyrättävä vanha talo? En tuomitse purkua, mutta jos aikaa olisi enemmän, olisi rakentajalla mahdollisuus etsiä rakennusosille uutta käyttötarkoitusta ja kierrätysmahdollisuuksia. Laki on tässä asiassa kierrätyksen kannalla, mutta kun on kiire ja vimma päästä uuden talon kimppuun, voi kauniit ajatukset helposti unohtua. Pyydän: lähettäkää rakennusvirastosta ensin purkulupa ja parin viikon viiveellä varsinainen rakennuslupa. 

On toinenkin valtion edesauttama toimi, joka yllyttää purkamaan - tai ei ainakaan tue vastakkaista toimintaa. Kiinteistövero. Vanhoilla maatiloilla on neliöitä runsaasti. Pihapiirissä saattaa olla useampikin rakennus, jolla ei ole varsinaista järkevää käyttötarkoitusta, mutta jotka ovat tärkeä osa vanhaa pihapiiriä. Muutaman vuoden sisällä kiinteistöveroa on kiristetty noin parillakymmenellä prosentilla. Kaikki neliöt eivät tietenkään ole samalla tavalla verotettuja, mutta vanhojen talojen ja pihapiirien asukkaita nimenomaan maaseudulla korotus rokottaa. Miksi ylläpitää makasiineja ja aittoja, jos kunnostamisen ilosta joutuu vuosittain maksamaan valtiolle? Ja entäs, jos kaikki ajattelisivat järkevästi ja purkaisivat nämä pienet ja tärkeät pihapiirin osat? Jälleen kadotettaisiin osa yhteisestä kulttuuriperinnöstämme, jota ei voi myöhemmin hankkia takaisin mistään hinnasta.

TERVEELLINEN RAKENTAMINEN JA YLLÄPITO

Rakentamisen terveellisyys puhuttaa. Kukapa meistä ei olisi pureskellut kuumaa perunaa: miksi ihmeessä koulumme homehtuvat? Onko rakentamisessa tapahtunut aikoinaan virheitä? Hieman epäilen. Onko myöhemmin tehdyt korjaustoimenpiteet epäonnistuneet? Mahdollisesti. Onko ylläpidossa tapahtunut laiminlyöntejä? Sekin on mahdollista. Tähän liittyen tulee mieleen paikallinen koulumme, jossa ilmanvaihtokoneet (koko talon ilmanvaihtojärjestelmä siis) suljettiin säästön vuoksi viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi. Samaisessa talossa - säästötoimenpiteenä - oli ilmanvaihtokanavat jätetty kokonaan putsaamatta vuosikausien ajan. Kun koneet pistettiin käyntiin syksyllä oppilaiden palatessa kouluun, voi vain kuvitellä mikä kosteuden ja pölyn määrä sisäilmaan pöllähti. 

Korjaustoimenpiteenä keskitytään usein vain yhteen osaa rakennusta. Kun ilmanvaihtoa parannetaan, ei tietenkään aina pystytä puuttumaan esim. eristeisiin tai kosteuseristyksiin. Talon osia paikkaillaan sitä mukaan, kun rakennus alkaa oirehtia. Tuntuu siltä, että kokonaisuuden hallinta on hukassa. Terveellisen rakentamisen lisäksi pitäisi myös miettiä talon tulevia ylläpitotoimenpiteitä - molempia yhtä suurella painolla. Kunnissa korjausvelka alkaa olla aikamoinen ja ymmärrettävää on, että resurssit eivät aina riitä. Panikoida ei kuitenkaan saa, vaan olisi nähtävä tulevaisuuteen. Tällä nykyisellä tietämyksellä terveestä rakentamisesta tehdään hyvinkin ratkaisuja, joilla mennään pitkälle eteenpäin. Tutkan pitäisikin olla siellä. Miten hoitaa taloa tästä eteenpäin niin, että näitä nykyisiä korjauksia ei mitätöidä puutteellisella ylläpidolla?

RAKENTAMISEN LAATU JA SEN PUUTE

Tämä ei ole lainkaan uutta asiaa, vaan jopa kyllästymiseen asti pureskeltua. Blogissa kuitenkin saa purnata ja olla harmissaan..

Ihmettelen sitä, että mihin on kadonnut rakentajien yleinen kunnianhimo työn laadun suhteen. Omissa rakennusprojekteissamme olemme päässeet ihailemaan neljän ns. vanhan kansan rakentajan työnjälkeä. Nurkan jiirien tekemiseen menee se aika, minkä se vaatii ollakseen hyvin tehty. Ja piste. Työn tilaajina olemme myös ymmärtäneet sen ja kummallakin osapuolella on ollut yhteisymmärrys ja kunnioitusta toisen panosta kohtaan. Me olemme olleet heidän menetetyn aikansa korvaajia ja he ovat vastavuoroisesti luovuttaneet meille laadukkaasti kunnostetun talon. Päämäärä on molemmilla ollut selvä. Aikaa se vei, mutta niin se tekee isojen neliömäärien kyseessä ollessa kyseessä. Miksi kaiken pitäisi valmistua nopeasti? Jos halutaan päästä aiemmin muuttamaan, on palkattava enemmän miehiä - ei fuskata laadussa tai tehdä huonoja taloja kiireen varjolla. Sata vuotta sitten ei ajankäyttö ollut määräävä kriteeri rakentamisessa. Tehtiin hyvä talo - meni siinä sitten aikaa kaksi tai neljä vuotta. Tänä päivänä nuo talot kestävät vielä kierrätyksenkin.   

Kun kunnianhimoisestikin työnsä laatuun suhtautuvat rakentajat joutuvat jatkuvasti tekemään ratkaisuja ensi sijaisesti kustannustehokkuus mielessään, saattaa heikompien materiaalien ja mutkien oikaisemisesta tulla pysyvä käytäntö. Kun tätä jatkuu vuosi toisensa jälkeen, ei enää osatakaan muuta.    

POSITIIVINEN BLOGI?

Hauskaa, pienenpieni blogini on valittu ehdokkaaksi Blog Awards 2017 -kisaan sarjassa Positiivisin blogi. Esiraati oli valinnut kaiken kaikkiaan 42 ehdokasta yhteensä yli 3000 ehdotetusta blogista. Täytyy olla imarreltu siitä, että tekstini on mielletty positiiviseksi. 
Monelle meistä vanha talo on enemmän kuin koti. Sen ostaminen ja myyminen on isomman kynnyksen ylitys kuin vain "vähän vanhasta" talosta tai kerrostaloasunnosta luopuminen. Kelle tahansa koti on merkityksellinen paikka, mutta uskallan väittää, että meille vanhojen talojen asujille talomme antaa lisäksi muutakin merkitystä elämään. Jokainen lyöty naula, maalattu seinä ja pohdittu materiaalivalinta kiinnittää meidät siihen tiukemmin kiinni. Vanhojen talojen suojeleminen jos mikä on ehdottomasti postiivinen asia. 

VANHAT ESINEET JAKAVAT MIELIHYVÄÄ KAUNEUDELLAAN

Me vanhojen talojen omistajat taidamme auttamatta olla myös vanhojen tavaroiden kerääjiä. Olen tullut siihen tulokseen, että kysymys ei ole varsinaisesti itse esineistä - siitä mihin sitä käytetään tai tarvitaan - vaan siitä, että usein vanhat esineet vain yksinkertaisesti ovat niin kauniita, että jo niiden katselu aiheuttaa mielihyvää. Tuotteet on aikoinaan valmistettu tarkoitustaan varten ja juuri tuo estetiikan puhtaus ja yksinkertaisuus on se, joka ainakin itseeni vetoaa. Esineistä on kuitenkin myös helppo luopua niitä arvostaville uusille omistajille. Itse ainakin koen olevani vain osa niiden historiaa ja elinkaarta, mutta mielelläni jaan iloa myös eteenpäin. Tämän olen monesti kokenut Metsänkylän Navetalla, kun meille myyntiin tulleet vanhat tavarat tuottavat ensin iloa meille ja muille kävijöille - ja sitten ne löytävät kodin, jossa niihin muodostetaan intiimimpi suhde. Miettikää, kuinka monta tarinaa arkisinkin 100-vuotias työkalu tai kippo voisi kertoa?

Pois ei voi kuitenkaan heittää. Tässä kohtaa vertaisin ikääntynyttä esinettä viherkasviin. Isoäitini aina sanoi, ettei henkitoreissaankaan pihisevää kasvia saa heittää pois, vaan sen pitää saada kokea rauhallinen ja arvokas kuolema. Sama koskee vanhoja esineitä. Jos mahdollisuutta lempeään korjaamiseen ei vain yksinkertaisesti enää ole, on esineen annettava hitaasti hiipua pois. Parhaimmillaan sille keksii uuden käyttötarkoituksen eri olomuodossa tai käyttötarkoituksessa. Tai ainakin osalle siitä.  

MITÄ OPITTAVAA ROOMASTA?

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli otsikolla Romahdus voi olla nopea. Jyväskylän yliopiston taloushirstorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg on tarkastellut avustajineen Rooman tuhoon johtanutta kehityskulkua suhteessa tähän aikaan. Tai hänen sanojensa mukaan: "Imperiumin yli 200 vuotta kestänyt alamäki heijastaa ison talousjärjestelmän romahtamista, ja ajatuskulkuna se on relevantti mille tahansa yhteiskunnalle koska vain.". Miksi kukoistava Rooma tuhoutui? Lambergin mukaan kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Alueita menetettiin, syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä kauppaa käytiin niukemmin, verotulot pienenivät ja "paikat repsottivat". Ihmiset muuttivat kaupungeista maaseudulle turvatumman ravinnon perässä ja samalla keskusjohtoinen hallinto pikku hiljaa heikkeni. Kaupankäynti oli paikallisempaa ja rajat ylittävää vaihdantaa oli vähemmän. Kuulostaako tutulta? Miten tämä liittyy rakentamiseen? Lambergin mukaan taantumus näkyi Roomassa niinkin konkreettisesti kuin huonona rakentamisena. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle niukan rakentamisen johdosta, eikä heikko taloustilanne auttanut materiaalien tai itse rakentamisen kehittymistä. Olisiko tässäkin jotain pohdittavaa?

MITÄ TAPAHTUU KYLILLE JA KAUPUNGEILLE?

Harrastan maaseudulla ajelua. Se on ehdottomasti antoisin tapa matkustaa myös ulkomailla. Viime lauantaina tarkoitus oli ajaa Hämeenlinnasta Hausjärven kautta Lahteen, mutta koska aikaa oli runsaasti, käännyin parikin kertaa ympäri seuratakseni moottoripyöräletkaa pikkutielle. He yleensä tuntevat mielenkiintoisimmat ja kauniimmat maisematiet - näin olen kuullut asianosaiselta ystävältämme. Ja voi, miten antoisaa se oli! Suomessa on niin kaunista ja hyvinhoidettua maaseutua. Toki on sitä toistakin, mutta kyllä me saamme olla suomalaisina ylpeitä avarista pelloistamme ja vihreistä, monimuotoisista metsistämme. Pysähtelin pienissä kahviloissa ja kirpputoreilla, tilakaupassa ja life style -kaupassakin. Kannattaa kokeilla joskus, mitä valtateiltä poikkeaminen tuo tullessaan. Usko maaseudun kehittymiseen on ainakin itselläni tällä hetkellä vahvempi kuin luottamus pienten kuntakeskusten ja kaupunkien muutoskykyyn. Maaseudulla yritystoimintaa on vähän, mutta niiden joukossa on helmiä. Suurempi ongelma on niinkin lähellä itseäni kuin Hämeenlinnassa. Kaupunkiin on rakennettu kauppakeskus keskustan tuntumaan, eikä kivijalkakauppa vieläkään ole toipunut parin vuoden takaisista avajaisista. Pääkävelykadulla on pelkkää tyhjää liiketilaa. Toki muuttaneiden tilalle on tullut uusia toimijoita, mutta asiakkaiden herättely varsinkin Hämeessä vie aikaa. Riittääkö yrittäjien rahkeet, sillä uusista tulijoistakin osa on jo ehtinyt siirtyä muualle. Hämeenlinnassa varsinainen kaupankäynti käydään kymmenen kilometrin päässä Tiiriössä isoissa keskusliikkeissä, mutta käydäänkö kunnolla keskustelua siitä, mikä kaupunkien rooli muuallakin Suomessa tulisi olla? Aika surullista, jos ravintolat ja kahvilat ovat vain multikansallisia ketjuja ja itse ruokailu vain pakon edessä suoritettava toimenpide. Samalla tavoin voisi ajatella tätä kahtiajakautuneisuutta nytkin; pakolliset ostokset suoritetaan kauppakeskuksissa, mutta kaupunkikeskustaan tullaan viettämään laatuaikaa. Riittääkö se ravintoloitsijoille ja erikoiskauppiaille liiketoiminnan pyörittämiseksi? Ja mitä kaupunki voisi tehdä tukeakseen kaupunkikeskustan pitämistä elävänä? Aihe on meille kaikille yhteinen, koska riippumatta siitä käytämmekö keskustan varsinaisia palveluita, on julkinen tila osa omaa identiteettiämme, eikä tyhjät liiketilat nostata yhdenkään ohikulkijan mielialaa.

PANU KAILA - VIISAS MIES

Olen naimisissa, mutta olen silti menettänyt sydämeni (myös) toiselle miehelle. Panu Kaila on ollut pariin kertaan luennoimassa kahvilassamme, eikä kuulijoista kukaan uskaltanut edes hengittää. Niin kovasti yritimme painaa kaikki tämän älykkään miehen sanat mieleemme. Tällaisia viisaan rakentamisen äänitorvia tarvitsemme, jotta talomme säilyisivät terveinä ja olisivat pitkäikäisia.  

Lukekaa Panu Kailasta kertova juttu, joka julkaistiin viimeisessä Helsingin Kuukausiliitteessä (3/2017): 

http://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005110690.html

SE RISTIRIITAINEN NETTI

Kymmenen vuotta sitten, kun aloitimme Metsänkylän Navettaa, nettisivut olivat vielä kummallisuus. Noh, nyt ollaan tässä. Verkkokauppaa aloitellessamme vuonna 2008 sanottiin, ettei sen merkitys koskaan tule olemaan kovin suuri. Nyt Stockmanniakin jo pilkotaan kauppiastavarataloksi ja osasyyksi mainitaan verkkokauppa. Tällä hetkellä kuumana perunana puhutaan vaihtamistaloudesta; ûberistä, airbnb:stä ja jäsenyyksistä vaatehuoneisiin. Nämä kaikki mahdollistuvat netin johdosta. Suhde tietokoneisiin on kaksijakoinen. Ilman niitä tiedonvälitys olisi hankalaa. Itse koen ensisijaisesti tekeväni töitä vanhojen talojen hyväksi. Se pitää sisällään vanhojen rakennustarvikkeiden kierrätystä niin, että vanha korvaava tuote löytyy sitä tarvitsevalle ja toisaalta taas niin, että vanhaa tarpeetonta ei joudu heittämään kaatopaikalle. Tämä työ vaatii rönttövaatteita - ja jonkin verran tietoteknisiä taitoja tiedon välittämiseen. Uusia tuotteita etsin valikoimiimme siksi, että asiakkaamme voisivat luottaa siihen, että vanhaan taloon pakon edessä lisätty uusi tuote - maali, hela tai eriste - ei tee vahinkoa rakenteille tai talon ulkomuodolle. Uusista tuotteista on kerättävä tietoa ja se on muokattava verkkokauppaan sopivaksi. Tämäkin tapahtuu ruudun ääressä. Asiakkaat kyselevät neuvoja ja lisätietoa tuotteista - sähköpostitse. 


Päivän päätteeksi on hyvä mieli, kun on siivonnut ja järjestellyt edes 10 m2 tilan liki 3000 m2 myymälätiloistamme. Miksi olo on turhautunut silloin, kun näytön äärestä on noussut vain pikaisesti lounastamaan? Joskus sekin onnistuu helpoiten samalla penkillä..  

EKOLOGISUUS JA RAKENTAMINEN

Olen blogissani keskittynyt vanhoihin taloihin, koska niiden parissa vietän päiväni tavalla tai toisella. Ne ovat intohimoni. Kun toinen puoli työtäni on vanhojen rakennusosien kierrättämistä ja toinen uusien kestävästi valmistettujen ostamista ja myymistä, on ekologisuudesta kasvanut tärkeä työn kivijalka. Ekologisuuden puolesta puhujia on kasvavassa määrin joka alalla. Yleisesti puhutaan 100 % kierrätettävistä, kompostoitavista, pienen hiilijalanjäljen jättävistä tuotteista, ekosta jne. Rakennuksen ekologisuudesta puhuttaessa yleinen keskustelu pyörii vähäisen lämmitysenergian kulutuksen ympärillä. Rakennuksen elinkaari on toki pitkä, mutta miten rakennusosat aikanaan hävitetään? Miten kierrätettäviä rakennustarvikkeita rakennuksessa käytetään? Satavuotiaat hirsirakennukset ovat pystyssä ja jatkavat voimissaan toiset mokomat ajassa eteenpäin. Huonosti rakennettuja (ja käytettyjä) rakennuksia puretaan kymmenenkin vuoden käytön jälkeen kosteusvaurioisina. Se ei ole ollenkaan ekologista - ei, vaikka ikkunat olisivat nelinkertaisia, ovissa paksu eristys ja runkoeristeet puolimetriset. Tiedän, että Suomessa on meneillään projekteja, joissa tutkitaan täysin kierrätettävistä materiaaleista tehtyjen talojen toimivuutta kovissa ilmasto-oloissamme. Harmillista vain, että tutkimustulosten saaminen vie paljon aikaa. Siinä ajassa on ehditty rakentaa jo monta lyhyen elämän omaavaa rakennusta.

SAKSASSA TUETAAN VANHOJEN TALOJEN KUNNOSTAJIA

On monia tahoja, jotka antavat oman panoksensa vanhojen talojen suojelemiseksi. Museoviraston ponnistukset kohdistuvat merkkirakennuksiin ja neuvonantoon, vanhojen talojen osaavat ammttilaiset tekevät oman osansa, mutta suurrimman työn tekevät vanhojen talojen omistajat, jotka 

pyyteettömästi käyttävät omaa aikaansa ja rahaansa kotinsa kunnostamiseksi. Mielestäni työ ei ole itsekästä, vaan kysymys on siitä, minkälaisen kulttuuriperinnön jätämme tuleville sukupolville. Miten ymmärtää itseään, jos ympärillä ei ole jäljellä historiaa.

Miten valtio voisi tukea tätä työtä konkreettisesti? Asiakkaalta kuulin, että Saksassa yli seitsemänkymmentä vuotta vanhaa rakennusta kunnostava yksityishenkilö saa ostaa rakennustarvikkeita ilman arvonlisäveroa. Tämä tarkoittaa käytännössä 24 % alennusta hankintoihin. Lisäksi verotuksessa on muitakin huojennusmomentteja, joista en valitettavasti nyt onnistu löytämään lisätietoa. Vanhan talon kunnostajana olisin täysin tyytyväinen alvittomuuteenkin. Se olisi merkittävä tunnustus tehdystä työstä sekä rahallisesti että symbolisesti. Osoitus siitä,että työ on ymmärretty yhteiseksi kulttuuriponnistukseksi.

TALOFILOSOFIAA

Talolla on aina sielu - se on totta. Jotta vanhaan taloon voi rakastua - kuten moni meistä on tehnyt - on talolla oltava sielu. Pelkät kauniit seinät eivät vakuuta, saati synnytä aitoa ja kaiken kestävää rakkautta. Talojen sielusta puhutaan tai kirjoitetaan kuitenkin suhteellisen harvoin. Aina silloin tällöin huomaan palaavani Kaj Nymanin Talojen kieli -teokseen, jota suosittelen lämpimästi.
Kirjassa on monia viisaita ajatuksia, joita poimin tähän:

Kulttuurimme ihmisten tapa olla olemassa on kirjoitettuna taloihin. 

Luonnosta voisi oppia, että evoluutuo ei ole sitä että vahvin voittaa, vaan että se jää eloon joka on tarpeeksi nöyrä oppiakseen mitä merkitsee olla osa ympäristöä.

Kauneus ei ole olemassa jossain jossakin arkkitehtuurin kielen ulkopuolella, vaan se syntyy kun taiteilija käyttää taitamaansa kieltä. Kauneutta ei voi esittää vaan se näyttäytyy taiteessa. Ja kun se näyttäytyy, käyttäjä kokee sen aisteillaan, ruumiillaan. Hänet täyttää ilo. Esine, talo, kaupunki ikään kuin tulee käyttäjää vastaan ja hän voi solmia siihen henkilökohtaisen suhteen. 

ESTETIIKKAA VAI MUOTIA?

Hyvällä ystävättärelläni on aina kaunis koti. Minun mielestäni. Olkoon kysymys sitten huoneesta kolmen ystävän kesken jaetussa yhteisessä kodissa tai kookkaasta huoneistosta Helsingin keskustassa, on koti aina ollut kutsuva ja noh - kodikas. Asujansa näköinen. Pienillä yksityiskohdilla rakennettu ja seesteinen. Kekseliäisyys ja maku eivät ole varallisuudesta kiinni. Ja nimenomaan - korostetusti niin. 

Olen kesälomalla ja lueskelen vanhoja pinoon kertyneitä Antiikki&Design -lehtiä, joita on nimenomaan säästetty näitä luppohetkiä varten. Kun luin tänään kolmatta lehteä yhteen menoon, muistui mieleeni opiskeluaikojeni iso estetiikan essee, jossa pohdin muotia ja sen historiaa sekä muodin vaikutusta kulttuurihistoriaan. Myös taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Muotihan on sinänsä aina ollut luksusta ja mahdollista vain heille, joilla on ollut siihen ylimääräisiä varoja. Toki muodin liikkeet ovat aina olleet nopeita ja eilisen trendit näkyvät tänään jo supermarketeissakin. Antiikin ja designin maailmassa merkkiteoksiksi ovat jääneet vakiintuneen valmistajan runsaskätiselle tilaajalle tekemät huonekalut tai uusinta muotia edustavat avantgardistiset työt, joihin vain nimekkäillä tekijöillä on substanssia niin, että niistä on syntynyt ajanmukaisen yleisön mielestä muotia. Muoti lienee tässä yhteydessä väärässä yhteydessä, mutta siitähän oikeasti on kysymys. Lehdistö on aina hakenut uutta esiteltävää ja sen myötä nostanut esiin tuotteita, joista lukeva yleisö on kiinnostunut. Näin raadollista se on. Valitettavasti monia historian kirjoihin jääneitä arvokkaita esineitä ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kauniiksi. Vai kuinka moni meistä oikeasti pitää barokin raskasrakenteisia kaappeja estettisesti arvokkaina? 

Oman estetiikan tajuni vastaa ystävättäreni estetiikkaa. Olemme monesti miettineet sitä, miten paljon helpompaa elämä olisi, jos harmaa olisi harmaata, eikä kahtasataa erilaista harmaan sävyä. Jos ympäristöä voisi tarkkailla utuisten lasien läpi - kaikki näyttäisi niin paljon kauniimmalta. (Siksi käytän silmälaseja vain suurimman pakon edessä..) Toki olemme myös usein todenneet, että kyllä meidän on helppoa olla onnellisia; kuppi hyvää kahvia, loistava kirja, vieressä koirat pötköttämässä ja ikkunan takana maisema oman keittiön ikkunasta.     

MAALAISMAISEMAN KATOAMINEN

Harrastuksemme - ja osaksi myös työmme - on kiertää vanhoja taloja eri Euroopan maissa. Toki ajelun ohessa teemme myös työtä eli käymme tutustumassa tavarantoimittajiimme; pieniin käsityöpohjaisiin yrityksiin, jossa työtä tehdään edelleen kunnianhimolla. Samalla pääsemme luontevasti liikkumaan ja aistimaan kunkin maan maaseutua ja kulttuuuria, joka kaupungeissa on muuttumassa pikku hiljaa yhä.. noh.. kaupunkimaisemmaksi maasta riippumatta. Yövymme vanhoista taloista tehdyissä hotelleissa aina yhden yön kussakin. Ja aamulla taas jatkamme matkaa. Nytkin teimme jo toista kertaa hienon reissun Irlantiin. 

Olen miettinyt monesti syytä siihen, miksi Suomi on täynnä pieniä tiloja ja taloja, kun muualla Euroopassa tilat näyttäisivät olevan suurempia. Statistiikkaa en tarkkaan tunne, mutta tuntuma on tämä. Siihen on varmasti myös monia historiallisia syitä, mutta kyllä osansa on Suomen nykyisellä perintöveropoliitikallakin. Moni ison tilan omistava suku joutuu pohtimaan sen, miten selvitä korkeista veroista, kun jo talojen ylläpito pelkästään vaatii suuria kustannuksia. Tiloille voi toki pyrkiä keksimään kannattavaa liiketoimintaa, jolla ylläpitoa rahoittaa. Aina se ei kuitenkaan ole mielekästä, koska kysymys on kuitenkin aina myös kodista. Kurjimmillaan muiden kustannusten päälle lankeavat verot ajavat pakkotilanteeseen ja tilan hajottamisen myötä luopumaan myös kodista. Vanhojen peltojen paikalle rakennetaan pientaloalueita ja vanhat isot rakennukset jäävät puristuksiin uuden infrastruktuurin väliin. Meillä on niin vähän kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi määriteltyjä rakennuksia ja maisemia, että niitä ei ole varaa menettää. Totuus on, että jollei kukaan yksityinen ole pitämässä rakennuksista huolta, ei meillä kenelläkään kohta ole perisuomalaista maaseutua. Edes kesälomilla nautittavaksi. 

ARVOSTA JA ARVOTTOMUUDESTA

En usein saa sydämentykytyksiä asiakkaiden soitoista, mutta nyt tuli kyllä sellainen puhelu, etten vähään aikaan saanut henkeä.. Asiakkaalla oli ongelmana vanhan hirsitalonsa lattia. Lattiassa oli leveät, paksut lattialankut, jotka olivat iältään yli 300 vuotta vanhat. Onneksi olkoon - wow, ehätin tuohon väliin sanomaan. Puhelimen toisessa päässä ääni hieman hiljeni ja muuttui epäröiväksi, mutta jatkoa seurasi. Lattia "ei miellyttänyt silmää", vaan perhe halusi vaihtaa lankun laminaattiin ja puhelun aiheena oli tiedustella vanhojen lankkujen myyntiarvoa. Mitä tuohon sanoisi? Yleensä en ole puritaani näissä asioissa. Mielestäni omassa talossa saa toki tehdä, mitä haluaa - kunhan ei aiheuta talolle peruuttamatonta tuhoa. Se lienee asukkaankin intresseissä. Tässä tapauksessa menin kyllä täysin sanattomaksi. Toki yritin esittää, että on muitakin tapoja uudistaa lankun pinta ja vähätellä vanhojen lankkujen arvoa, puhua laminaatin käyttöiästä verrattuna puuhun jne. Sillä kielellä, mitä uskoin hänen ymmärtävän. Kuuroille korville meni, luulen.  

LOISTAVA IDEA - KIERRÄTYSKAUPPAKESKUS!

Eskilstunassa Ruotsissa on aktiivista kierrätystoimintaa harrastettu jo pitkään. Viime kesänä avattiin useamman vuoden suunnittelun jälkeen ReTuna -galleria, jossa on jo seitsemän erilaista kierrätystuotteita tarjoavaa liikettä. Vieressä on Eskilstunan Kierrätyskeskus, jonka kyljessä toimintaa kehitetään. Keskukseen on tulossa myös luomuruokaa tarjoava ravintola ja lisää putiikkeja. Kauppakeskus kierrätysideoille! Loistavaa! Mitä me täällä toisella rannalla keksisimme? 

MITEN IHMEESSÄ VANHAN TALON TUNNELMAAN PÄÄSTÄÄN VATUPASSILLA?

Kun rakensimme vanhaa hevostalliamme kodiksi melkein kahdeksantoista vuotta sitten, pyrimme säilyttämään hienon tiilirakennuksen luonteen - ja nimenomaan hevostallina. Koti siitä tuli kuitenkin, ja toimiva sellainen. Talli on rakennettu vuonna 1910 osaavien muurarien avustuksella. Monesti olemme ihmetelleet sitä pieteettiä ja vaivannäköä, jolla sinänsä vaatimattomaan rakennukseen on suhtauduttu. Koristeita on käytetty surutta. Ulkoseinien välissä ei ollut ilmarakoa eristämässä, joten jouduimme tekemään seinien sisäpinnalle lisäeristekerroksen. Halusimme kuitenkin säilyttää tiiliseinät myös sisällä, joten aloimme etsiä vanhoja purkutiiliä. Näin jälkikäteen ajatellen meillä kävi uskomaton tuuri, kun löysimme Vantaalta ison erän valmiiksi putsattuja punatiiliä nätisti lavoitettuna. Sitten piti vain etsiä muurari, joka ymmärtäisi vanhan näköisen seinän muuraamista. Vanha tiili on ihan hyvä alku, mutta isompi merkitys on sillä, miten isolla saumalla tiili muurataan ja minkälaista ladontaa käytetään. Uudellakin tiilellä saa aikaiseksi yllättävän vanhan näköisen vaikutelman, kun vain muurari ymmärtää jujun. Tämän varmistaakseni istuin paikalle löytyneen muurarin vieressä hänen työskennellessään ja huomautin aina, kun alkoi tulla liian suoraa linjaa. Hankalinta oli maanantaisin, kun viikonloppu oli taukoa ja muurarin selkärangasta oli taas nostanut päätään se ns. oikea muuraustapa; saumat olivat piikkisuorat ja tiilistä valikoitu ne parhaimmat. Tunsin olevani erittäin tärkeässä työssä valvojana. Eräänä maanantaiaamuna pöydällä oli odottamassa upouusi muurauskauha, ämpäri laastia varten ja puusta veistetty puu-ukko. Hienovaraisesta vihjeestä ymmärsin, että minusta toivottiin työapua (kun niin hyvin muurauksen kerran osasin..) ja nimenomaan toisessa päässä taloa. Hänen ansiostaan voin nyt kehua vieraillemme, että keittiön väliseinät ja saunan kiukaan takaseinä ovat itse muuraamiani. Helppoa se ei ollut, kun vatupassia ei saanut käyttää - seinät kun tuppasivat väkisinkin menemään vinoon. Vanhassa talossa se on vain plussaa.  

KOLLEGOITA?

Olen vanhojen ja uusien ns. erikoisrakennustarvikkeiden kauppias. Kuinka monta meitä on maailmassa? Noh, ei varmaan nyt niin kovin monia, mutta Suomessa kuitenkin jokunen. Aloitin itse tämän touhuamisen kaksitoista vuotta sitten ja ensi töikseni soittelin läpi kaikki alalla tietojeni mukaan toimivat. 
- Hei, aloittelen täällä vastaavanlaista kauppaa. Onko meillä mahdollisuutta jonkinlaiseen yhteistyöhön? 
Vastauksia tuli laidasta laitaan ja yksi Keltaisen Pörssin kautta tuotteitaan kauppaava paiskasi jopa luurin korvaani. Meni kuukausi tai pari, ja hän poikkesi etukäteen varoittamatta käymään. Yhteistyötä ja ystävyyttäkin siitä seurasi - nyt soittelemme lähes viikottain. Hauskoja, puhtaasti kollegiaalisempia suhteita on myös syntynyt. Yksi kauppias kertoo puhelumme aikana ainakin yhden ..hmm... aikuisille tarkoitetun vitsin, jolle hämäläisenä naureskelen vasta seuraavana päivänä. Aloittelijoita olemme ottaneet Navetalle oppiin eli tekemään päivittäistä työtä kanssamme. Joistakin näistä hangaroundeista on tullut yrittäjiä - ja useammista ei. Ovet ovat painavia ja työ likaista (ainakin vanhojen tuotteiden puolella), eikä nopeasti synny mitään. Oman yrityksen tunnettuutta rakennetaan pitkään eli malttia tarvitaan. Ala on pieni ja siksi tiiviimpi. Missä muussa yhteydessä olisin tutustunut näin mielenkiintoisiin ihmisiin?

ARJEN ESTETIIKKAA

Valencian kauppahalli - voiko näin kaunista arkea varten tehtyä rakennusta ollakaan?

ONKO VERKKOKAUPPA EKOLOGINEN VAIHTOEHTO VAI MUKAVUUDENHALUA?

Olen itse automaattisesti ajatellut aina, että verkkokauppa on ekologinen vaihtoehto. Fyysisiä kauppoja ei tarvitse olla niin tiheästi ja kaukana ostosalueista asuvillakin on mahdollisuus hankkia erikoistuotteita. Onko ekologisuutta kuitenkaan pakata jokainen lähetys erikseen ja toimittaa se mahdollisesti kotiovelle asti, kun asiakas voisi tulla keskitetyille ostospaikoille ja hankkia kaikki tarvittavat kerralla? Nämä lienevät kaksi eri asiaa. Pyörittämämme verkkokauppa on nimenomaan erikoistavarakauppa, joten uskon ensimmäiseen. Kulutushyödykkeiden kuten esimerkiksi vaatteiden osto verkkokaupasta heijastavat ehkä enemmänkin ostokäyttäytymisen muutosta kuin pyrkimystä luonnon pelastamiseen. Emme enää niin hyvin viihdy kaupoissa ja kuluttamisen parissa, vaan arvotamme vapaa-aikaamme eri tavoin. Toivoa täytyy, että pystymme hallitsemaan verkkokaupankin mahdollistavan internetin halun omia aikaamme. Itse kunkin.

VANHOJEN RAKENNUSTEN UUDET TUULET - JA NIIDEN TIEDOTTAMISESTA

Suomessa on paljon vanhoja tiloja, joilla on ongelmia tyhjilleen jääneiden rakennusten hyödyntämisestä. Yhä useammin näkee maaseudulla ajaessa kahviloita, hevostarvikeliikkeitä, putiikkeja jne., jotka on tehty vanhoihin navetoihin ja talleihin. Vanhojen kartanoiden päärakennuksiin on tehty ravintoloita ja hotelleja niin, että kaikki me pääsemme nauttimaan näistä hienoista rakennuksista. Olemme jo melkein kymmenen vuotta vierailleet Hämeenlinnan lähellä vanhoihin rakennuksiin tehdyissä ravintoloissa joululounaalla oman henkilökuntamme kesken. Eilen olimme Lepaan kartanoravintolassa ja osallistujien määrä oli 16, vaikka valitettavan moni ei päässyt osallistumaan kuka mistäkin syystä. Ihan noin montaa meillä ei ole kokopäiväisesti töissä, mutta kaikki he ovat olleet osallisena tämän vuoden aikana yrityksemme toiminnassa. Ulkomailla historiallisiin rakennuksiin perustetut hotellit ja ravintolat on listattu omille nettisivuilleen. Tämä helpottaa niiden löytämistä suuresti ja samaa toivoisin Suomeenkin. Onko tällaista sivustoa olemassa?? Tietääkö kukaan? 

ETUOIKEUTETTU!

Tunnen olevani etuoikeutettu monella tapaa. Työrintamalla suurin etuoikeus on saada tehdä tärkeäksi kokemaansa työtä. Koen olevani asiakaspalveluammatissa jakamassa apuvälineitä isolle joukolle asiakkaitamme, jotka jakavat omaa työtään vanhojen talojen - kotiensa - hyväksi. Kun rakennuksen eteen tekee töitä, siitä tulee itselle arvokkaampi ja talon merkitys kotina korostuu, jolloin itsellä ja lapsilla siellä on hyvä olla. Koen siis olevani myös hyvinvointityössä. Osaltani olen myös asiantuntijatehtävässä jakamassa tietoa materiaalien käyttötavoista ja itse materiaaleista. Kulttuurityössä koen olevani siksi, että kauttamme on pelastettu uuteen elämään satoja hirsikehikoita ja muita vanhoja rakennustarvikkeita. Kierrätystäkin se on. Uusilla ns. oikeilla materiaaleilla on mahdollistettu myös korjatuille taloille pidempi elinkaari. Siksi koen olevani myös ympäristönsuojelija. Pohdiskelun kääntöpuolena voin sanoa, että joskus on hankalaa päättää, mihin keskittyy. Mielenkiintoista tekemistä on tarjolla ihan jokaiselle päivälle, mutta päivät tuntuvat viikko viikolta aina vain lyhyemmiltä..  

ISO ASKEL!

Tiedättekö sen tunteen, kun kulkee ylös normaalikorkuisia portaita ja viimeinen porras onkin - mahdollisesta virheellisestä laskennasta johtuen - korkeampi? Siltä tuntuu nyt. Kysymys ei ole kuitenkaan lasku- tai rakennusvirheestä, vaan tietoisesta askeleesta. Ei niin, että olisimme asiaa pitkään pohtineet, vaan odottaneet vain oikeaa hetkeä. Tunteethan meitä johdattavat kaikissa toimissamme liittyvät ne sitten työhön tai yksityiselämään, ja nyt tuli vahva tunne siitä, että näin on edettävä.

Askel on nyt otettu ja huomenna klo 10 aukeaa uusi myymälämme osoitteessa Erottaja 11, Helsinki. Kaikkia tuotteita ei ole vielä hyllyssä, koska matkastahan tässä elämässä on kysymys. Tunteiden viitoittamasta. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaiseksi!

STRESSIÄKÖ?

Kerroin yhdelle osaaja-asiakkaallemme, että avaamme uuden myymälän Helsinkiin. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että et kai sinäkin nyt vain ala stressata. Toki uuden tekeminen on aina hieman haastavaa ja venyttää voimia, mutta stressi? Se syntyy yleensä siksi, ettei voimat riitä tai tuntee muuten olevansa riittämätön. Kun saan tehdä innostavaa työtä ja koen tekemiselläni olevan merkitystä, en tunnista stressiä. Pieni kiire on vain positiivista ja siitä, ettei tee mitään uutta, voi myös syntyä stressiä. 

Uuden myymälämme ovet avataan vaivihkaa maanantaina 26.10. klo 10. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaan!

VANHAN TALON ELÄMÄ JA OSUUTEMME SIITÄ

Monet sanovat, että vanhan talon kunnostaminen on matka. Miksi sen pitäisi olla muuta? Miksi asioiden tarvitsee aina tulla valmiiksi? Eikö elämä kokonaisuudessaan ole matka, joka alkaa aamusta ja päättyy iltaan? Vanhan talon kunnostaminen on myös tutustumista taloon ja sen elämään, johon itse osallistumme vain pienellä panoksella. Tulemme, olemme hetken ja luovutamme talon eteenpäin seuraavalle asukkaalle. Niin itse suhtaudumme omaan kotiimme ja maatilaamme. Tilalla on ollut asutusta todistetusti vuodesta 1453 lähtien (jolloin ylipäänsä alettiin pitää Hattulan kirkonkirjoja) ja elämä jatkunee meidänkin jälkeemme. Oma talomme on vuodelta 1910 ja asukkaina ennen meitä oli hevosia, kanoja ja lampaita - nyt viimeiset 16 vuotta meidän perheemme. Kyllä mahtaisivat eläimet tätä nykytilaa ihmetellä!

REMONTIN ERI VAIHEET

Tässä on mennytkin aikaa edellisestä remontistamme (ruhtinaalliset kolme vuotta!) - ja nyt taas teemme myymäläremonttia Erottajalla. Muistan jälleen kerran nämä aallonliikkeet, joita rakennusprosessin aikana tulee kokeneeksi. Tämänkin kokemuksen jälkeen osaan taas astetta paremmin asettua asiakkaittemme pöksyihin. Ensin on valtava into etsiä tietoa, suunnitella, pohtia materiaaleja ja tekotapoja. Hieman takaraivossa kaihertaa remontit toteuttajat, aikataulut ja kustannukset, mutta kaikki mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä auki. Sitten seuraa paperille kirjaamisen vaihe. Valitettavasti prosessi muuttuu sen myötä astetta totisemmaksi. Pitää tehdä päätöksiä, sopia asioita ja lyödä lukkoon aikatauluja. Ehtiiköhän nuo materiaalit mukaan ja saadaanko tuttu timpuri mukaan viime tipassa? Entä Kipinä(tuttu sähköasentaja siis)? Tuskailu kasvaa ja yöunet menevät suunnitelmien ja ideoiden pyöriessä päässä hallitsemattomasti; ehkäpä alitajunta työstää juuri öisin sitä maailman parasta ideaa. Seuraava vaihe on itse toteutus. Yhtä tuskaa ja ajoittain ilon pilkahduksia, kun valmista syntyy. Niitä ilon pilkahduksia, kun tila alkaa näyttää hieman siltä, mitä mielikuvissasi ajattelit. Mutta kaikki kestää. Kestää ja kestää.. Miten ihmeessä yhden tiiliseinän puhdistaminen voi viedä niin monta päivää! Olemme tässä vaiheessa nyt myymälän kanssa - ja vasta pikku hiljaa vasta uskallamme haaveilla valmistumisajankohdasta. Olisiko se jo nyt syyskuussa - vai vasta lokakuussa..   

REMPAN KESKELLÄ TAAS

Tässä työssä pääsee seurailemaan monenlaisia remonttitarinoita ja ennen kaikkea erilaisia kunnostustyön vaiheita. Osaan toivottavasti olla hyvänä henkisenä tukena, koska itselläni on aiheesta jonkin verran kokemusta. Usein huokaisen salaa syvään, että - huhhuh - onneksi ei itse ole keskellä tuollaista prosessia. Ja kappas - yhtäkkiä meillä on täysi tohina päällä kunnostaessamme uutta Domuksen liiketilaamme Helsinkiin! Kävin tänään katsomatta, mitä kolmessa päivässä on tapahtunut. Ja olihan siellä. Nyt on monia valintoja tehtävänä; mitkä lattiamateriaalit, miten seinät, valaisimet jne.? Miten saada tuotteet hyvin esiin, millaisiin telineisiin? Jotenkin tunnistan itsessäni taas tutun innostuksen uuden luomiseen - ja ymmärrän taas hyvin kaikkia kotejaan kunnostavia asiakkaitamme.  

MUMMOENERGIAA

Mummot ja papat pitäsi ehdottomasti säätiöidä. Ja kaikkien maalla ja vanhoissa talossa asuvien käyttöön. Olisi mahtavaa, jos olisi olemassa Mummopankki, jonne voisi soittaa ja kysyä neuvoa hellan lämmittämisessä, lattian suopaamisessa ja ikkunaliimapaperin laitossa. Papoilta voisi saada vinkkejä oikeanlaisten polttopuiden tekoon, tilkitsemiseen, ikkunoiden kittaamiseen ja lukon korjaamiseen. Puhumattakaan sitten ihan muista kuin varsinaiseen rakennukseen liittyvistä asioista; mehunkeitosta, säilöämisestä, omenapuiden leikkaamisesta - ja elämästä yleensäkin. Nyt etsimme tietoa netistä, mikä on perin yksinäistä ja yksitoikkoista hommaa. Jollei säätiöittäminen onnistu, niin miten olisi Mummojen ja Pappojen Auttava Puhelin? Tämän liikeidean saa napata vapaasti. Kertokaa minullekin, kun yriys on pystyssä. 

HURMAAVA RAUMA

Käykää ihmeessä Raumalla, jos se ei ole osunut vielä tähän päivään mennessä matkanne varrelle! Aivan mielettömän upea ja elävä kaupunki meille vanhojen talojen ihailijoille.

ELINLUOVUTUSTESTAMENTTI

Kävin tänään katsomassa vanhaa hirsitaloa, joka on ollut asumattomana jo kymmenisen vuotta. Talo on päässyt huonoon kuntoon, eikä siitä ole enää siirrettäväksi. Hirret kuitenkin ovat hyvässä kunnossa ja mahdollista lähettää eteenpäin eri taloprojekteihin ympäri Suomea. Vaikka se kornilta kuulostaakin, on joskus käynyt mielessäni, että kyseessä on jonkinasteinen elintenluovutus. Talon elämä sellaisenaan päättyy, mutta useat muut talot saavat mahdollisuuden terveempään elämään. Sama on muiden talon osien kanssa; ovet, ikkunat, lankut ja tässä tapauksessa mm. Leea -salvat ovat hyödynnettävissä uudessa paikassa. Tarvitaan vain astetta viitseliäämpi purkaja, joka näkee talossa muutakin kuin vain jätettä. Meille vanhojen talojen pelastajille se jäte on aarre.   

ELÄINTEN MERKITYS MAATILOILLA

Navetta -kissamme jäi auton alle viime sunnuntaina palattuaan kotiinsa verstaalle työpaikaltaan kahvilalta, jossa oli koko päivän ollut viihdyttämässä asiakkaitamme. Ensisijainen tehtävä kissoillamme Lyylillä ja Eetullä on ollut pyydystää hiiriä maatilallamme. Tottakai. Huomaamatta kissat ovat vallanneet sekä omat, työntekijöidemme että asiakkaidemme sydämet. Eläimistä on kasvanut osa maalla asumisen muotoa, jonka isot tilat ja piha mahdollistavat. Eläimet teetättävät työtä, toki, mutta tuota työtä tehdessä eläimiin on myös kiintynyt. Suru menetyksistä on myös tuttua. Täytyy kuitenkin myöntää, että kyllä me ihmiset eläinten kanssa mielestäni jäämme vahvasti saantipuolelle. Mikä voisikaan olla parempaa lääkettä kiireen tuntuun kuin harjata aasia rauhassa, silittää kissaa, käydä uittamassa koiria tai katsella rauhallisesti laiduntavia alpakoita. Ai niin, huomisesta lähtien meillä asuu yhdeksäntoista alpakan, kolmen koiran, kissan ja kahden aasin lisäksi myös islanninhevonen..  

ARKKITEHTUURIMUSEON VISIOT?

Museoiden kävijämäärät ovat tasaisesti kasvaneet, mikä on Museoliiton mukaan merkki kasvavasta kiinnostuksesta käyttää kulttuuripalveluja. Kädenojennuksena on varmasti toiminut sekin, että kävijöistä yli puolet olivat ns. ilmaiskävijöitä. Kansainvälistestikin tunnustetaan ns. museobuumi, jonka oletetaan johtuvan myös siitä, että tietoa monipuolisista tapahtumista näyttelyiden ohessa on helposti saatavilla verkosta. Museot elävät tätä päivää. Siksi haluankin ottaa nyt esille Arkkitehtuurimuseon vaatimattoman näyttelytoiminnan. Mitä mielettömän hienoa materiaalia meillä olisikaan esitellä vuosien takaa! Ja toki myös tätä päivää. Mitä tekee museo? Vaikka tilat ovat haasteelliset, voi museo silti jakaa elämyksiä - pieniäkin, jotka jäävät elämään kävijän mieleen. Itse muistan vuosien takaa hienon näyttelyn eläinten pesien arkkitehtuurista. Luonnon omaa arkkitehtuuria, jota meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä ihailemaan silloin tällöin. (Ps. Aiheesta on hieno vuonna 2002 julkaistu teos Eläinten arkkitehtuuri, kirjoittajana arkkitehti Juhani Pallasmaa.)  

MILLOIN VANHA TALO ON KULTTUURIHISTORIAA?

Viimeisessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli hauska, käsitelty kuva Seurasaaresta. Saaren idylliin oli kuvassa sijoitettu vanhojen hirsirakennusten joukkoon Lauttasaaren 50-lukuinen vesitorni ja vuonna 1971 rakennettu Espoon Kaupungintalo. Kuva herätti miettimään, milloin vanha on historiaa ja miksi joku aikakausi on historiallisesti arvokkaampaa kuin joku toinen. Siksikö, että se on vanhempaa? Kun kolmen vuosikymmenen jälkeen katsomme vesitornia, onko se silloin kulttuurihistoriallisesti arvokkaampi? Siis, mikäli on vielä silloin pystyssä. Kaikkia rakennuksia ei ole tarkoitettu kestämään aikaa. Myllypuron kerrostalot rakennettiin kestämään 25 vuotta vastatakseen silloiseen Helsingin asuntopulaan. Nyt, kun niitä on jouduttu huonokuntoisuudensa johdosta purkamaan, on nostalgia nostanut päätään ja rakennuskannan väliaikaisuus haluttaisiin unohtaa. Kun huonoa ei kannata korjata, on edessä väistämättä purku. Vanhakin voi olla huonosti rakennettua.   

INTOHIMOSTA JA KUNNIANHIMOSTA

Intohimo syntyy sisältä käsin - kunnianhimo halusta miellyttää muita. En muista, mistä tämän tekstin lainasin, mutta sisältö on kyllä niin totta. Viime perjantaina vietin yrittäjyyspäivää paikallisen yläasteemme yhdeksäsluokkalaisten seurassa. Navetalle saapui 150 oppilasta kolmessa eri porukassa ja kolmeen kertaan esitelmöin lähinnä yrittäjyyden innostavuudesta ja vapaudesta. Jopa niin suurella ponnella, että opinto-ohjaaja käytti termiä "liekeissä"(?). Suhtautuminen työhön on mielenkiintoisesti erilaista eri ihmisillä. Toisille riittää palkka ja toisille se, että pääsee suht helpolla ja on kiva työympäristö. Itselleni työ on aina ollut tärkeää sisältönsä takia. Jollen pysty oppimaan jatkuvasti uutta ja kehittämään työtäni, huomaan kuihtuvani koppuraksi. Intohimon hiipuessa ei mikään työ ole mielekästä, saati sitten yrittäjyys. Onneksi laiskuus uuden edessä kestää yleensä vain päivän tai kaksi - ja intohimo nostaa taas päätään. Pelkällä kunnianhimolla ei jaksa missään työssä. Pst. Koululaisten joukossa oli myös oma 9-luokkalainen esikoiseni, joka lopuksi näytti peukkua ja sanoi, että hyvin meni. Molemmat kun jännitimme sitä, nolaako äiti itsensä ja ennen kaikkea lapsensa unohtumattomasti.   

MITÄ JOS HALUAISIMME VÄHEMMÄN?

Aika usein Navetalle tarjotaan kuolinpesän tai perikunnan tavaroita. Jonkun vanhaa kahvikuppia, toisen käytössä ollutta vaatenaulakkoa, moneen kertaan kuljettua ovea ja kädessä kulunutta kahvaa, räsymattoja ja aikanaan purettuja ikkunoita. Muistoja, jonkun arkea. Se on surullista. Toisaalta tavaroiden tuojat ovat iloisia siitä, että ne eivät päädy kaatopaikalle tai hakkeeksi. Se olisi vielä surullisempaa. Nyt esineen tuojan mielessä elää toivo, että joku antamaisi sille toisen elämän, toisen mahdollisuuden. Mitä jos ostaisimmekin vähemmän tavaroita, arvostaisimme jo käytössä olevaa enemmän? Silloin suhde arkisin käyttämiimme tuotteisiin muuttuisi syvemmäksi ja syntyisi syvempiä muistoja. Myönnetään - kun olen viimeksi ostanut uuden puseron, tuskin ostin sen tarpeeseen. Kaapissa on monta vanhaakin. Halusin piristyä ja tuntea itseni uudeksi. Mitä jos haluaisimme vähemmän asioita - kuluttaminen vähenisi ja pystyisimme maksamaan tuotteesta enemmän heille, jotka sen valmistavat. Syntyisi laadukkaampia ja kestävämpiä tuotteita. Hyvän kierre olisi valmis. Ja maailma kaunis.  

KUMMITUSRAKENNUKSIA?

Hämeen Sanomat uutisoi tänään Liesjärven koulusta Tammelasta. Myynnissä on 3300 neliön koulurakennus, 700 m2 rivitalo ja vielä jokunen lisärakennus. Koulurakennus on vuodelta 1959. Kiinteistö on ollut myynnissä (ja tyhjillään) nyt jo neljä vuotta, mutta kauppoja ei ole syntynyt. Arvatkaa, mikä on hintapyyntö tällä hetkellä? 120 000 euroa - siis satakaksikymmentätuhatta. Kaunishan se ei ole, eikä sille ole varmasti helppo keksiä uutta käyttötarkoitusta, mutta hinta on pysähdyttävä. Lämmityskulut ovat vuosittain 40 000 euroa, joten mitä pitäisi tehdä? Purkaminenkin maksaa. Kuinka kauan Lounais-Hämeen ammatillisen koulutuksen kuntayhtymän kannattaa maksaa ylläpitokuluja? Jääkö rakennukset kummitusrakennuksiksi ja rumentamaan, jos lämmitystä ei kustanneta tai ympäristöä ylläpidetä? Koska raha vain ei enää riitä? Nämä samat kysymykset tulevat vastaan monen 1950-, 1960- ja 1970-luvulla rakennetun kiinteistön suhteen. Asuinalueiden ikärakenteet muuttuvat niin, että isoja kouluja ja harrastetiloja jää vajaalle käytölle, eikä uutta käyttötarkoitusta enää keksitä. Monia rakennuksia on vuosien myötä laajennettu niin, että aikanaan sopusuhtainen ja edustavakin arkkitehtuuri on muuttunut sekavaksi kyhäelmäksi. Surullista.   

MUISTATKO, MIKÄ SYTYTTI?

Kohtaan omassa työssäni päivittäin asiakkaita, jotka puhuvat vanhasta talostaan innoissaan ja silmät hehkuen. Muistan joskus Navetan alkuaikoina huvittuneena mietineeni, kuinka aluksi näytetään toisillemme kuvia poikaystävästä, sitten koiranpennusta, lapsista - ja jossain vaiheessa talorotiskosta. Mistä tuo kiintymys ja halu uhrata aikaa ja tarmoa on saanut alkunsa? Miksi juuri tuosta nimenomaisesta talosta on tullut tärkeä? Kyse voi olla hoivavietistä, jonka portaan kaiteelle unohtunut rähjäinen takki on herättänyt: "Joku on täällä tehnyt aikoinaan pihatöitä, kantanut huolta talosta ja nyt se on jäänyt ilman hoitajaa - minun täytyy ehdottomasti ottaa juuri tämä talo vastuulleni". Toisaalta taas kaunis auringonpaiste juuri oikeasta suunnasta on saattanut herättää esteetikon tai lattian narina kutsua muistoja omasta mummolasta: "Tämä on se mummola, jonka haluan omille lapsenlapsilleni tarjota". Harvoin kyse on järkisyistä ja siksi vertaisinkin vanhojen talojen omistajien suhteen syntyä rakastumiseen. Klik - ja se oli siinä. Viisaat neuvovat, että jos epäröintiä matkan varrella esiintyykin, kannattaa muistella syytä, minkä takia toiseen (taloon siis) aikoinaan rakastui.    

TULIPALON KOKENEENA

Vuonna 2000 kartanoalueemme päärakennus paloi. Klo 16.15 salama iski rakennuksen viereiseen puuhun, josta ojentautui pitkä oksa suoraan kiinni talon kulmaan. Samaisessa kulmassa oli vanha sähkökaappi. Eikä sitten muuta vaadittukaan. Olin itse silloin omassa kodissamme 20 metrin päässä päärakennuksesta ja kuulin salamasta syntyneen valtavan pamauksen. En kuitenkaan ymmärtänyt, mistä ääni tuli ja palo sai kyteä 15 minuuttia ennenkuin isot lieskat talon katolla näkyivät. Kun soitin palokunnan, olivat liekit jo kymmenen metrin korkuiset. Paikan päälle saapuivat kaikki lähikuntienkin vapaapalokunnat Hämeenlinnan palokunnan lisäksi. Kaiken kaikkiaan paikalla oli 26 erilaista pelastuslaitoksen autoa. Palo oli myös illan tv-lähetysten ykkösuutinen. Onneksemme palossa säästyi alakerran hirsirunko ja vanha lasikuisti. Vielä paloiltana ja -yönä kaivinkone repi rungosta irti kaiken irtoavan, ettei tuli olisi päässyt kytemään vuorilautojen takana. Vesivahingot olivat toki mittavat, mutta talo on pystyssä nyt entisenlaisenaa - hieman ehostettuna. Palo jätti jälkeensä suuren pelonsekaisen kunnioituksen ukkosta kohtaan. Tarkistan nyt myös entistä huolellisemmin, että kynttilät on sammutettu kunnolla. Ymmärrän nyt myös paremmin, kuinka totaalinen katastrofi oman kodin tuhoutuminen on. Vanhan talon mukana tuhoutuu omien henkilökohtaisten muistojen lisäksi myös aikaisempien sukupolvien historia.  

PALKINTO INNOSTAA ETEENPÄIN

Kiitos, kaikki hattulalaiset yrittäjäkollegat! Saimme vuoden 2014 Hattulan Vuoden yrittäjä -palkinnon ja olemme siitä äärimmäisen kiitollisia. Lämmittää mieltä, että tällainen "kulttuurialan" toimija on huomattu. Tämä palkinto antaa kyllä intoa ja puhkua eteenpäin. Suunnitelmissa on Domus Classica -tuotteiden myyminen myös muualle Eurooppaan, kun se näin verkkokauppa-aikaan on helpompaa kuin vielä vaikka kymmenen vuotta sitten. Uusia seikkailuja kohti!

PÄIVÄKIRJASTA BLOGI?

Metsänkylän Navetta oli viime syksynä mukana Glorian Blog Awards -kilpailun tuomaristossa ja jakamassa Vintage -sarjan palkintoa. Oli äärimmäisen kiinnostavaa päästä tutustumaan mitä erilaisempiin sisustusalan blogeihin - sellaisiinkin, joihin muuten ei olisi eksynyt. Pohdin myös itsekseni koko tätä uutta mediaa, jota ei edes ollut nimetty vielä silloin, kun itse pidin kahvilamme rakentamisesta päiväkirjaa netissä vuonna 2005. Se olikin siis mitä puhdasverisin blogi! Kirjoittaminen oli hauskaa ja hyödyllistäkin, kun päivän päätteeksi kirjasin ylös eri työvaiheita. Huomasin, että sitä jopa luettiin, kun nettiin heittämääni pannarireseptihuhuiluun tuli vastaukseksi 28 erilaista pannukakkuohjetta. Kaikki testattiin ja niiden kombinaatiosta syntyi Suomen Paras Pannari (?). 

Ps. Blogikilpailun vintagesarjan voitti muuten ihana Vihreä Kamari, jota Tuovi ja Ville kirjoittavat ja kuvaavat täydellä sydämellä. "Vihreälle kamarille" on käynyt hyvä tuuri, kun on saanut tuollaiset omistajat.  

PIENIÄ TEKOJA

Maailma on monimutkainen paikka, jos haluat olla ekologinen ja jättää jälkipolville nykyistä terveemmän maapallon. Olemme asentaneet taloomme maalämmön, saamme veden omasta kaivosta, olemme vuokranneet peltomme luomuviljelijälle, kierrätämme vaatteet ja muut pois joutavat tavarat parhaamme mukaan, haaveilemme sähköautosta, kulutamme vihreää sähköä ja olemme alkaneet tutkia aurinkopanelien käyttöä. No jaa - kilometrejä autoon kertyy ihan liian runsaasti (maaseudulla kun asumme), pesukone pyörii taajaan, matkustelu on ihan liian mukavaa lentokoneella ja kompostikin on vielä perustamatta. Haluan kuitenkin olla itselleni armollinen ja uskoa, että maailman pelastaminen on pieniä askelia, joita ottamalla olemme ainakin lähempänä parempaa tulevaisuutta. Kun askelia ottaa (sipsuttaenkin) tarpeeksi moni.