ISO ASKEL!

Tiedättekö sen tunteen, kun kulkee ylös normaalikorkuisia portaita ja viimeinen porras onkin - mahdollisesta virheellisestä laskennasta johtuen - korkeampi? Siltä tuntuu nyt. Kysymys ei ole kuitenkaan lasku- tai rakennusvirheestä, vaan tietoisesta askeleesta. Ei niin, että olisimme asiaa pitkään pohtineet, vaan odottaneet vain oikeaa hetkeä. Tunteethan meitä johdattavat kaikissa toimissamme liittyvät ne sitten työhön tai yksityiselämään, ja nyt tuli vahva tunne siitä, että näin on edettävä.

Askel on nyt otettu ja huomenna klo 10 aukeaa uusi myymälämme osoitteessa Erottaja 11, Helsinki. Kaikkia tuotteita ei ole vielä hyllyssä, koska matkastahan tässä elämässä on kysymys. Tunteiden viitoittamasta. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaiseksi!

STRESSIÄKÖ?

Kerroin yhdelle osaaja-asiakkaallemme, että avaamme uuden myymälän Helsinkiin. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että et kai sinäkin nyt vain ala stressata. Toki uuden tekeminen on aina hieman haastavaa ja venyttää voimia, mutta stressi? Se syntyy yleensä siksi, ettei voimat riitä tai tuntee muuten olevansa riittämätön. Kun saan tehdä innostavaa työtä ja koen tekemiselläni olevan merkitystä, en tunnista stressiä. Pieni kiire on vain positiivista ja siitä, ettei tee mitään uutta, voi myös syntyä stressiä. 

Uuden myymälämme ovet avataan vaivihkaa maanantaina 26.10. klo 10. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaan!

VANHAN TALON ELÄMÄ JA OSUUTEMME SIITÄ

Monet sanovat, että vanhan talon kunnostaminen on matka. Miksi sen pitäisi olla muuta? Miksi asioiden tarvitsee aina tulla valmiiksi? Eikö elämä kokonaisuudessaan ole matka, joka alkaa aamusta ja päättyy iltaan? Vanhan talon kunnostaminen on myös tutustumista taloon ja sen elämään, johon itse osallistumme vain pienellä panoksella. Tulemme, olemme hetken ja luovutamme talon eteenpäin seuraavalle asukkaalle. Niin itse suhtaudumme omaan kotiimme ja maatilaamme. Tilalla on ollut asutusta todistetusti vuodesta 1453 lähtien (jolloin ylipäänsä alettiin pitää Hattulan kirkonkirjoja) ja elämä jatkunee meidänkin jälkeemme. Oma talomme on vuodelta 1910 ja asukkaina ennen meitä oli hevosia, kanoja ja lampaita - nyt viimeiset 16 vuotta meidän perheemme. Kyllä mahtaisivat eläimet tätä nykytilaa ihmetellä!

REMONTIN ERI VAIHEET

Tässä on mennytkin aikaa edellisestä remontistamme (ruhtinaalliset kolme vuotta!) - ja nyt taas teemme myymäläremonttia Erottajalla. Muistan jälleen kerran nämä aallonliikkeet, joita rakennusprosessin aikana tulee kokeneeksi. Tämänkin kokemuksen jälkeen osaan taas astetta paremmin asettua asiakkaittemme pöksyihin. Ensin on valtava into etsiä tietoa, suunnitella, pohtia materiaaleja ja tekotapoja. Hieman takaraivossa kaihertaa remontit toteuttajat, aikataulut ja kustannukset, mutta kaikki mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä auki. Sitten seuraa paperille kirjaamisen vaihe. Valitettavasti prosessi muuttuu sen myötä astetta totisemmaksi. Pitää tehdä päätöksiä, sopia asioita ja lyödä lukkoon aikatauluja. Ehtiiköhän nuo materiaalit mukaan ja saadaanko tuttu timpuri mukaan viime tipassa? Entä Kipinä(tuttu sähköasentaja siis)? Tuskailu kasvaa ja yöunet menevät suunnitelmien ja ideoiden pyöriessä päässä hallitsemattomasti; ehkäpä alitajunta työstää juuri öisin sitä maailman parasta ideaa. Seuraava vaihe on itse toteutus. Yhtä tuskaa ja ajoittain ilon pilkahduksia, kun valmista syntyy. Niitä ilon pilkahduksia, kun tila alkaa näyttää hieman siltä, mitä mielikuvissasi ajattelit. Mutta kaikki kestää. Kestää ja kestää.. Miten ihmeessä yhden tiiliseinän puhdistaminen voi viedä niin monta päivää! Olemme tässä vaiheessa nyt myymälän kanssa - ja vasta pikku hiljaa vasta uskallamme haaveilla valmistumisajankohdasta. Olisiko se jo nyt syyskuussa - vai vasta lokakuussa..   

REMPAN KESKELLÄ TAAS

Tässä työssä pääsee seurailemaan monenlaisia remonttitarinoita ja ennen kaikkea erilaisia kunnostustyön vaiheita. Osaan toivottavasti olla hyvänä henkisenä tukena, koska itselläni on aiheesta jonkin verran kokemusta. Usein huokaisen salaa syvään, että - huhhuh - onneksi ei itse ole keskellä tuollaista prosessia. Ja kappas - yhtäkkiä meillä on täysi tohina päällä kunnostaessamme uutta Domuksen liiketilaamme Helsinkiin! Kävin tänään katsomatta, mitä kolmessa päivässä on tapahtunut. Ja olihan siellä. Nyt on monia valintoja tehtävänä; mitkä lattiamateriaalit, miten seinät, valaisimet jne.? Miten saada tuotteet hyvin esiin, millaisiin telineisiin? Jotenkin tunnistan itsessäni taas tutun innostuksen uuden luomiseen - ja ymmärrän taas hyvin kaikkia kotejaan kunnostavia asiakkaitamme.  

MUMMOENERGIAA

Mummot ja papat pitäsi ehdottomasti säätiöidä. Ja kaikkien maalla ja vanhoissa talossa asuvien käyttöön. Olisi mahtavaa, jos olisi olemassa Mummopankki, jonne voisi soittaa ja kysyä neuvoa hellan lämmittämisessä, lattian suopaamisessa ja ikkunaliimapaperin laitossa. Papoilta voisi saada vinkkejä oikeanlaisten polttopuiden tekoon, tilkitsemiseen, ikkunoiden kittaamiseen ja lukon korjaamiseen. Puhumattakaan sitten ihan muista kuin varsinaiseen rakennukseen liittyvistä asioista; mehunkeitosta, säilöämisestä, omenapuiden leikkaamisesta - ja elämästä yleensäkin. Nyt etsimme tietoa netistä, mikä on perin yksinäistä ja yksitoikkoista hommaa. Jollei säätiöittäminen onnistu, niin miten olisi Mummojen ja Pappojen Auttava Puhelin? Tämän liikeidean saa napata vapaasti. Kertokaa minullekin, kun yriys on pystyssä. 

HURMAAVA RAUMA

Käykää ihmeessä Raumalla, jos se ei ole osunut vielä tähän päivään mennessä matkanne varrelle! Aivan mielettömän upea ja elävä kaupunki meille vanhojen talojen ihailijoille.

ELINLUOVUTUSTESTAMENTTI

Kävin tänään katsomassa vanhaa hirsitaloa, joka on ollut asumattomana jo kymmenisen vuotta. Talo on päässyt huonoon kuntoon, eikä siitä ole enää siirrettäväksi. Hirret kuitenkin ovat hyvässä kunnossa ja mahdollista lähettää eteenpäin eri taloprojekteihin ympäri Suomea. Vaikka se kornilta kuulostaakin, on joskus käynyt mielessäni, että kyseessä on jonkinasteinen elintenluovutus. Talon elämä sellaisenaan päättyy, mutta useat muut talot saavat mahdollisuuden terveempään elämään. Sama on muiden talon osien kanssa; ovet, ikkunat, lankut ja tässä tapauksessa mm. Leea -salvat ovat hyödynnettävissä uudessa paikassa. Tarvitaan vain astetta viitseliäämpi purkaja, joka näkee talossa muutakin kuin vain jätettä. Meille vanhojen talojen pelastajille se jäte on aarre.   

ELÄINTEN MERKITYS MAATILOILLA

Navetta -kissamme jäi auton alle viime sunnuntaina palattuaan kotiinsa verstaalle työpaikaltaan kahvilalta, jossa oli koko päivän ollut viihdyttämässä asiakkaitamme. Ensisijainen tehtävä kissoillamme Lyylillä ja Eetullä on ollut pyydystää hiiriä maatilallamme. Tottakai. Huomaamatta kissat ovat vallanneet sekä omat, työntekijöidemme että asiakkaidemme sydämet. Eläimistä on kasvanut osa maalla asumisen muotoa, jonka isot tilat ja piha mahdollistavat. Eläimet teetättävät työtä, toki, mutta tuota työtä tehdessä eläimiin on myös kiintynyt. Suru menetyksistä on myös tuttua. Täytyy kuitenkin myöntää, että kyllä me ihmiset eläinten kanssa mielestäni jäämme vahvasti saantipuolelle. Mikä voisikaan olla parempaa lääkettä kiireen tuntuun kuin harjata aasia rauhassa, silittää kissaa, käydä uittamassa koiria tai katsella rauhallisesti laiduntavia alpakoita. Ai niin, huomisesta lähtien meillä asuu yhdeksäntoista alpakan, kolmen koiran, kissan ja kahden aasin lisäksi myös islanninhevonen..  

ARKKITEHTUURIMUSEON VISIOT?

Museoiden kävijämäärät ovat tasaisesti kasvaneet, mikä on Museoliiton mukaan merkki kasvavasta kiinnostuksesta käyttää kulttuuripalveluja. Kädenojennuksena on varmasti toiminut sekin, että kävijöistä yli puolet olivat ns. ilmaiskävijöitä. Kansainvälistestikin tunnustetaan ns. museobuumi, jonka oletetaan johtuvan myös siitä, että tietoa monipuolisista tapahtumista näyttelyiden ohessa on helposti saatavilla verkosta. Museot elävät tätä päivää. Siksi haluankin ottaa nyt esille Arkkitehtuurimuseon vaatimattoman näyttelytoiminnan. Mitä mielettömän hienoa materiaalia meillä olisikaan esitellä vuosien takaa! Ja toki myös tätä päivää. Mitä tekee museo? Vaikka tilat ovat haasteelliset, voi museo silti jakaa elämyksiä - pieniäkin, jotka jäävät elämään kävijän mieleen. Itse muistan vuosien takaa hienon näyttelyn eläinten pesien arkkitehtuurista. Luonnon omaa arkkitehtuuria, jota meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä ihailemaan silloin tällöin. (Ps. Aiheesta on hieno vuonna 2002 julkaistu teos Eläinten arkkitehtuuri, kirjoittajana arkkitehti Juhani Pallasmaa.)  

MILLOIN VANHA TALO ON KULTTUURIHISTORIAA?

Viimeisessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli hauska, käsitelty kuva Seurasaaresta. Saaren idylliin oli kuvassa sijoitettu vanhojen hirsirakennusten joukkoon Lauttasaaren 50-lukuinen vesitorni ja vuonna 1971 rakennettu Espoon Kaupungintalo. Kuva herätti miettimään, milloin vanha on historiaa ja miksi joku aikakausi on historiallisesti arvokkaampaa kuin joku toinen. Siksikö, että se on vanhempaa? Kun kolmen vuosikymmenen jälkeen katsomme vesitornia, onko se silloin kulttuurihistoriallisesti arvokkaampi? Siis, mikäli on vielä silloin pystyssä. Kaikkia rakennuksia ei ole tarkoitettu kestämään aikaa. Myllypuron kerrostalot rakennettiin kestämään 25 vuotta vastatakseen silloiseen Helsingin asuntopulaan. Nyt, kun niitä on jouduttu huonokuntoisuudensa johdosta purkamaan, on nostalgia nostanut päätään ja rakennuskannan väliaikaisuus haluttaisiin unohtaa. Kun huonoa ei kannata korjata, on edessä väistämättä purku. Vanhakin voi olla huonosti rakennettua.   

INTOHIMOSTA JA KUNNIANHIMOSTA

Intohimo syntyy sisältä käsin - kunnianhimo halusta miellyttää muita. En muista, mistä tämän tekstin lainasin, mutta sisältö on kyllä niin totta. Viime perjantaina vietin yrittäjyyspäivää paikallisen yläasteemme yhdeksäsluokkalaisten seurassa. Navetalle saapui 150 oppilasta kolmessa eri porukassa ja kolmeen kertaan esitelmöin lähinnä yrittäjyyden innostavuudesta ja vapaudesta. Jopa niin suurella ponnella, että opinto-ohjaaja käytti termiä "liekeissä"(?). Suhtautuminen työhön on mielenkiintoisesti erilaista eri ihmisillä. Toisille riittää palkka ja toisille se, että pääsee suht helpolla ja on kiva työympäristö. Itselleni työ on aina ollut tärkeää sisältönsä takia. Jollen pysty oppimaan jatkuvasti uutta ja kehittämään työtäni, huomaan kuihtuvani koppuraksi. Intohimon hiipuessa ei mikään työ ole mielekästä, saati sitten yrittäjyys. Onneksi laiskuus uuden edessä kestää yleensä vain päivän tai kaksi - ja intohimo nostaa taas päätään. Pelkällä kunnianhimolla ei jaksa missään työssä. Pst. Koululaisten joukossa oli myös oma 9-luokkalainen esikoiseni, joka lopuksi näytti peukkua ja sanoi, että hyvin meni. Molemmat kun jännitimme sitä, nolaako äiti itsensä ja ennen kaikkea lapsensa unohtumattomasti.   

MITÄ JOS HALUAISIMME VÄHEMMÄN?

Aika usein Navetalle tarjotaan kuolinpesän tai perikunnan tavaroita. Jonkun vanhaa kahvikuppia, toisen käytössä ollutta vaatenaulakkoa, moneen kertaan kuljettua ovea ja kädessä kulunutta kahvaa, räsymattoja ja aikanaan purettuja ikkunoita. Muistoja, jonkun arkea. Se on surullista. Toisaalta tavaroiden tuojat ovat iloisia siitä, että ne eivät päädy kaatopaikalle tai hakkeeksi. Se olisi vielä surullisempaa. Nyt esineen tuojan mielessä elää toivo, että joku antamaisi sille toisen elämän, toisen mahdollisuuden. Mitä jos ostaisimmekin vähemmän tavaroita, arvostaisimme jo käytössä olevaa enemmän? Silloin suhde arkisin käyttämiimme tuotteisiin muuttuisi syvemmäksi ja syntyisi syvempiä muistoja. Myönnetään - kun olen viimeksi ostanut uuden puseron, tuskin ostin sen tarpeeseen. Kaapissa on monta vanhaakin. Halusin piristyä ja tuntea itseni uudeksi. Mitä jos haluaisimme vähemmän asioita - kuluttaminen vähenisi ja pystyisimme maksamaan tuotteesta enemmän heille, jotka sen valmistavat. Syntyisi laadukkaampia ja kestävämpiä tuotteita. Hyvän kierre olisi valmis. Ja maailma kaunis.  

KUMMITUSRAKENNUKSIA?

Hämeen Sanomat uutisoi tänään Liesjärven koulusta Tammelasta. Myynnissä on 3300 neliön koulurakennus, 700 m2 rivitalo ja vielä jokunen lisärakennus. Koulurakennus on vuodelta 1959. Kiinteistö on ollut myynnissä (ja tyhjillään) nyt jo neljä vuotta, mutta kauppoja ei ole syntynyt. Arvatkaa, mikä on hintapyyntö tällä hetkellä? 120 000 euroa - siis satakaksikymmentätuhatta. Kaunishan se ei ole, eikä sille ole varmasti helppo keksiä uutta käyttötarkoitusta, mutta hinta on pysähdyttävä. Lämmityskulut ovat vuosittain 40 000 euroa, joten mitä pitäisi tehdä? Purkaminenkin maksaa. Kuinka kauan Lounais-Hämeen ammatillisen koulutuksen kuntayhtymän kannattaa maksaa ylläpitokuluja? Jääkö rakennukset kummitusrakennuksiksi ja rumentamaan, jos lämmitystä ei kustanneta tai ympäristöä ylläpidetä? Koska raha vain ei enää riitä? Nämä samat kysymykset tulevat vastaan monen 1950-, 1960- ja 1970-luvulla rakennetun kiinteistön suhteen. Asuinalueiden ikärakenteet muuttuvat niin, että isoja kouluja ja harrastetiloja jää vajaalle käytölle, eikä uutta käyttötarkoitusta enää keksitä. Monia rakennuksia on vuosien myötä laajennettu niin, että aikanaan sopusuhtainen ja edustavakin arkkitehtuuri on muuttunut sekavaksi kyhäelmäksi. Surullista.   

MUISTATKO, MIKÄ SYTYTTI?

Kohtaan omassa työssäni päivittäin asiakkaita, jotka puhuvat vanhasta talostaan innoissaan ja silmät hehkuen. Muistan joskus Navetan alkuaikoina huvittuneena mietineeni, kuinka aluksi näytetään toisillemme kuvia poikaystävästä, sitten koiranpennusta, lapsista - ja jossain vaiheessa talorotiskosta. Mistä tuo kiintymys ja halu uhrata aikaa ja tarmoa on saanut alkunsa? Miksi juuri tuosta nimenomaisesta talosta on tullut tärkeä? Kyse voi olla hoivavietistä, jonka portaan kaiteelle unohtunut rähjäinen takki on herättänyt: "Joku on täällä tehnyt aikoinaan pihatöitä, kantanut huolta talosta ja nyt se on jäänyt ilman hoitajaa - minun täytyy ehdottomasti ottaa juuri tämä talo vastuulleni". Toisaalta taas kaunis auringonpaiste juuri oikeasta suunnasta on saattanut herättää esteetikon tai lattian narina kutsua muistoja omasta mummolasta: "Tämä on se mummola, jonka haluan omille lapsenlapsilleni tarjota". Harvoin kyse on järkisyistä ja siksi vertaisinkin vanhojen talojen omistajien suhteen syntyä rakastumiseen. Klik - ja se oli siinä. Viisaat neuvovat, että jos epäröintiä matkan varrella esiintyykin, kannattaa muistella syytä, minkä takia toiseen (taloon siis) aikoinaan rakastui.    

TULIPALON KOKENEENA

Vuonna 2000 kartanoalueemme päärakennus paloi. Klo 16.15 salama iski rakennuksen viereiseen puuhun, josta ojentautui pitkä oksa suoraan kiinni talon kulmaan. Samaisessa kulmassa oli vanha sähkökaappi. Eikä sitten muuta vaadittukaan. Olin itse silloin omassa kodissamme 20 metrin päässä päärakennuksesta ja kuulin salamasta syntyneen valtavan pamauksen. En kuitenkaan ymmärtänyt, mistä ääni tuli ja palo sai kyteä 15 minuuttia ennenkuin isot lieskat talon katolla näkyivät. Kun soitin palokunnan, olivat liekit jo kymmenen metrin korkuiset. Paikan päälle saapuivat kaikki lähikuntienkin vapaapalokunnat Hämeenlinnan palokunnan lisäksi. Kaiken kaikkiaan paikalla oli 26 erilaista pelastuslaitoksen autoa. Palo oli myös illan tv-lähetysten ykkösuutinen. Onneksemme palossa säästyi alakerran hirsirunko ja vanha lasikuisti. Vielä paloiltana ja -yönä kaivinkone repi rungosta irti kaiken irtoavan, ettei tuli olisi päässyt kytemään vuorilautojen takana. Vesivahingot olivat toki mittavat, mutta talo on pystyssä nyt entisenlaisenaa - hieman ehostettuna. Palo jätti jälkeensä suuren pelonsekaisen kunnioituksen ukkosta kohtaan. Tarkistan nyt myös entistä huolellisemmin, että kynttilät on sammutettu kunnolla. Ymmärrän nyt myös paremmin, kuinka totaalinen katastrofi oman kodin tuhoutuminen on. Vanhan talon mukana tuhoutuu omien henkilökohtaisten muistojen lisäksi myös aikaisempien sukupolvien historia.  

PALKINTO INNOSTAA ETEENPÄIN

Kiitos, kaikki hattulalaiset yrittäjäkollegat! Saimme vuoden 2014 Hattulan Vuoden yrittäjä -palkinnon ja olemme siitä äärimmäisen kiitollisia. Lämmittää mieltä, että tällainen "kulttuurialan" toimija on huomattu. Tämä palkinto antaa kyllä intoa ja puhkua eteenpäin. Suunnitelmissa on Domus Classica -tuotteiden myyminen myös muualle Eurooppaan, kun se näin verkkokauppa-aikaan on helpompaa kuin vielä vaikka kymmenen vuotta sitten. Uusia seikkailuja kohti!

PÄIVÄKIRJASTA BLOGI?

Metsänkylän Navetta oli viime syksynä mukana Glorian Blog Awards -kilpailun tuomaristossa ja jakamassa Vintage -sarjan palkintoa. Oli äärimmäisen kiinnostavaa päästä tutustumaan mitä erilaisempiin sisustusalan blogeihin - sellaisiinkin, joihin muuten ei olisi eksynyt. Pohdin myös itsekseni koko tätä uutta mediaa, jota ei edes ollut nimetty vielä silloin, kun itse pidin kahvilamme rakentamisesta päiväkirjaa netissä vuonna 2005. Se olikin siis mitä puhdasverisin blogi! Kirjoittaminen oli hauskaa ja hyödyllistäkin, kun päivän päätteeksi kirjasin ylös eri työvaiheita. Huomasin, että sitä jopa luettiin, kun nettiin heittämääni pannarireseptihuhuiluun tuli vastaukseksi 28 erilaista pannukakkuohjetta. Kaikki testattiin ja niiden kombinaatiosta syntyi Suomen Paras Pannari (?). 

Ps. Blogikilpailun vintagesarjan voitti muuten ihana Vihreä Kamari, jota Tuovi ja Ville kirjoittavat ja kuvaavat täydellä sydämellä. "Vihreälle kamarille" on käynyt hyvä tuuri, kun on saanut tuollaiset omistajat.  

PIENIÄ TEKOJA

Maailma on monimutkainen paikka, jos haluat olla ekologinen ja jättää jälkipolville nykyistä terveemmän maapallon. Olemme asentaneet taloomme maalämmön, saamme veden omasta kaivosta, olemme vuokranneet peltomme luomuviljelijälle, kierrätämme vaatteet ja muut pois joutavat tavarat parhaamme mukaan, haaveilemme sähköautosta, kulutamme vihreää sähköä ja olemme alkaneet tutkia aurinkopanelien käyttöä. No jaa - kilometrejä autoon kertyy ihan liian runsaasti (maaseudulla kun asumme), pesukone pyörii taajaan, matkustelu on ihan liian mukavaa lentokoneella ja kompostikin on vielä perustamatta. Haluan kuitenkin olla itselleni armollinen ja uskoa, että maailman pelastaminen on pieniä askelia, joita ottamalla olemme ainakin lähempänä parempaa tulevaisuutta. Kun askelia ottaa (sipsuttaenkin) tarpeeksi moni.

HIENOJA OVIA VISBYSTÄ

PELASTAKAA PERHE - PELASTAKAA VANHA TALO!

Kun yksitoista vuotta sitten aloittelin Metsänkylän Navetan toimintaa, meillä oli kolme pientä lasta. Vanhin oli neljävuotias ja nuorin kolme kuukautta vanha. Siinä välissä oli vielä yksi. En missään nimessä halunnut olla erossa lapsista, mutta kaipasin omia ajatuksia ja pähkinöitä purtavaksi. Lapset olivat työssäni mukana niinkuin maatiloilla on tapana olla. Tein työtä ja olin saatavilla oleva äiti, ihan niinkuin nytkin. Perhe tulee ykkösenä ja osaksi siksi Navetta oli yleisölle auki ainoastaan sunnuntaisin kolme tuntia. Tällä järjestelyllä mahdollistimme sen, että hoitajia ei tarvittu, vaan mieheni oli silloin omasta työstään vapaalla ja kotona katsomassa lasten perään. Nyt tuo aukioloaika nimenomaan sunnuntaisin on osoittautunut pelkästään hyväksi jutuksi, sillä suurin osa vieraistamme pääsee silloin Metsänkylään koko perheen voimin. Vanhan talon pelastamisesta on selvästikin tullut perheen yhteinen projekti. (No jaa, lapset saattavat olla kiinnostuneempia alpakoista, kissoista ja pannukakuista kuin vanhoista ovista, mutta  samalta pihalta löytyvät kaikki..) Kunnostustyö vaatii suuren ponnistuksen ja kun perhe osallistuu siihen yhdessä, on vanhalla talollakin mahdollisuus. On palkitsevaa seurata, kuinka lapset rauhoittuvat nauttimaan erilaisesta sunnuntaipäivästä. En ole kertaakaan nähnyt yhtäkään lasta Navetalla istumassa ja pelaamassa puhelimensa kanssa. Se tarkoittanee sitä, että lähistöllä on muutakin mielenkiintoista nähtävää ja tekemistä. 

SIIRRETTÄVIEN HIRSITALOJEN PROBLEMATIIKKA

Siirrettävä hirsitalo on hieman ongelmallinen aihe. Ymmärrän sen, että talon tulisi olla sillä paikallaan ja käyttötarkoituksessaan, mihin se on aikoinaan rakennettu. Tätä mieltä on vahvasti museopuolella toimivat vanhojen rakennusten pelastajat. Todellinen elämä on kuitenkin muuta kuin elokuvissa. Vanhan talon tontteineen ostanut uusi omistaja ei arvosta taloa lainkaan, vaan haluaa vain rakennuspaikan uudelle talolle tai sitten vanhaa taloa ei vain yksinkertaisesti osata arvostaa. Talon runko on useimmiten vanhaa ja tiheäsyistä puuta, joka kannattaa ehdottomasti kierrättää jo pelkän puun laadun vuoksi, jos vaikka kulttuurihistorialliset arvot jättääkin huomioimatta. Olemmeko siis tehneet väärin, kun olemme Metsänkylän Navetan kautta auttaneet välittämään nyt jo yli 400 hirsikehikkoa? Mielestäni emme. Tiedän ja muistan useimpien talojen tarinan, enkä koskaan ole kuullut, että taustalla olisi ollut vain talolla rahastaminen. Koen, että olemme olleet mukana pelastamassa niitä uuteen elämään. 

TAANTUMA TUTUKSI?

 Mitäs, jos onkin niin, että tämänhetkinen taloustaantuma ei olekaan seurausta siitä, että kuluttajilla on vähemmän rahaa käytettävissä, vaan päinvastoin. Kulutamme vähemmän, koska olemme viisaampia. Olemme ymmärtäneet, että emme tarvitse niin paljon ja siksi talous on taantunut. Jospa tämä ei olekaan ohimenevää, vaan tämä on välttämätön käänne, jotta maailma pelastuisi. Niin, niin.. lentäviä lehmiäkin on nähty..

MUSEOVIRASTON KORJAUSKORTISTO

Olen jo useamman vuoden paasannut eri yhteyksissä ensinnäkin siitä, että Museoviraston julkaisema vanhojen talojen ohjeistus "korjauskortisto" on ihan loistava palvelumuoto ja kattava tietopaketti vanhan talon kunnostajalle ja toisekseen siitä, että kortisto on hankalasti hankittavissa ja maksullinen. Vanhan rakennuskantamme ylläpito on yksityisten henkilöiden harteilla, eikä kaikille mitenkään riitä konkreettisia avustusrahoja. Tiedon jakamisen pitäisi olla Museoviraston ensisijainen tapa osallistua yhteisiin talkoisiimme. Tähän asti kortistoa on kyllä voinut lukea Museoviraston sivuilta maksutta, mutta printtaaminen on estetty. Kun jälleen kerran kävin tarkistamassa tilanteen, huomasin ilokseni, että printtaaminen on nyt mahdollista ja - yllätys yllätys - kortiston voi myös tilata virastolta veloituksetta! Tämä on hienoa, kiitos!  

PIENIÄ YKSITYISKOHTAVINKKEJÄ LANGAR HALL -MAASEUTUHOTELLISTA ENGLANNISTA

Portaiden alaosan levennys

Edward -huone

Ikkunoiden lisäeristys on ratkaistu uudella erillisellä sisäikkunalla

Puinen verhotangon kannake

Verhojen sulkumekanismi

MIHIN TALKOOT OVAT KADONNEET?

Sotien jälkeen rakennettiin lyhyessä ajassa enemmän kuin koskaan aiemmin Suomessa. Uskallan väittää näin, vaikka tarkkaa stastistiikkaa en tunnekaan. Koskaan aiemmin talous ei valtakunnallisella tai yksilötasolla kuitenkaan ole ollut niin huonolla tolalla kuin silloin. Miten uusien kotien rakentamisessa sitten onnistuttiin? Järjestämällä talkoita. Antamalla ja ottamalla vastaan naapuriapua. Työn lomassa nautittiin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja tutustuttiin mahdollisesti uusiin naapureihinkin. Mihin tällainen vastavuoroinen auttaminen on kadonnut? 

MISTÄ LÖYTÄÄ TIETOA KAUPUNKIEN, KUNTIEN JA VALTION MYYNNISSÄ OLEVISTA VANHOISTA KIINTEISTÖISTÄ?

"Helsingin kaupunki valmistautuu myymään lähivuosina lukuisia omistamiaan rakennuksia. Myyntiin on valittu rakennuksia, joille ei ole tiedossa kaupungin omaa käyttöä. Osaan rakennuksista liittyy suojelutavoitteita tai niiden käyttö on rajattu tiettyihin tarkoituksiin, joiden toteutuminen varmistetaan kaavamääräyksillä.

Rakennusten myynnillä halutaankin helpottaa kaupungin korjaustaakkaa ja kerätä tarvittuja varoja koulujen, päiväkotien ja muiden palvelutilojen korjauksiin. Myytävien kohteiden hinnoittelu perustuu niiden käypään arvoon." (Näin kirjasi Kiinteistölautakunta pöytäkirjassaan 6.9.2012.)

Tämä on yleinen linja monessa Suomen kaupungissa, mutta mistä ihmeestä tavallinen asunnon etsijä löytää tietoa näistä myytävistä kiinteistöistä? Käytäntö on kirjavaa. Usein kaupunki on tehnyt sopimuksen yhden kiinteistönvälitysyrityksen kanssa. Tämä taas ilmoittaa myytävästä kiinteistöstä omien käytäntöjensä mukaisesti. Useimmiten ilmoittelu on paikallista. Kaupunkien Tilapalvelut eivät usein ole listanneet edes omille sivuilleen myynnissä olevia kiinteistöjä. Uudet rakennukset eivät meitä kiinnosta, mutta ne vanhat! Olemme yrittäneet kontaktoida sekä Tilapalveluja että kiinteistövnälittäjiä mahdollisuudesta ilmoittaa veloituksetta Navetta.comissa, mutta tuntuu siltä, että mitä vähemmän vaivaa kiinteistön myynnistä on, sen parempi. Ostajan motivaatiolla ylläpitää vanhaa rakennuskantaa ei tunnu olevan mitään merkitystä. Rakennus on saatava pois julkisilta niskoilta ja melkeinpä parempi, jos se purettaisiin ostajan havitellessa vain tonttia. Eipä ainakaan tule jälkivaateita myyjälle. Näinkö vähän meillä arvostetaan vanhaa rakennuskantaa? Kauniit puheet eivät riitä - kuka toimisi??

VIERAITA MAAILMALTA

Saimme eilen vieraita Italiasta. Kovin on kansainvälistä tämä Pekolan elämä! Meillä on myynnissä Domuksella italialaisia kylpyhuonekalusteita, joita etsin ensin pari vuotta messuilta ja erilaisilta nettisivuilta. Ei tuntunut löytyvän tarpeeksi yksinkertaista mallia ja viisas mieheni ehdotti asiaa tuskailtuani, että miten olisi samat kalusteet, jotka ovat omassa kodissammekin! Ja kappas, näillä nyt mennään!  

RUOTSALAINEN BYGGNADSVÅRD

On varmaankin totta, että me täällä Suomessa emme ole aivan Ruotsin tasolla vanhojen rakennustemme suojelussa ja että meillä olisi paljon opittavaa naapurilta. Koko alan termikin on väärä; me suojelemme ja he hoitavat. Mutta me tulemme kovaa vauhtia perässä! Vanhojen talojen kunnostaminen on toki juhlavasti suojelua, mutta ennen kaikkea hoitoa ja huolehtivaista ylläpitoa. Meille vanhoissa taloissa asuville kysymys on kuitenkin kodista ja sen vaalimisesta. Uskon, että näin on Ruotsissakin. Mahdollisuudet oikeanlaiseen hoivaan ovat toki siellä astetta helpommat, koska materiaalia ja tietoa on hyvin saatavilla. Olen iloilla huomannut, että viimeisen kymmenen vuoden aikana alalle on tullut paljon lisää toimijoita ja alan koulutusta on nyt Suomessakin jo helpompaa saada. Kun vain vielä saisimme rakennustarvikkeiden kierrätyspisteitä lisää ympäri Suomea, ei tilanne olisi ollenkaan niin surkea!   

9. -LUOKKALAISIA TULEVIA YRITTÄJIÄ KÄYMÄSSÄ

15-vuotiaat nuoret ovat ihania. Viime vuonna Navetalla kävi neljä bussilastillista naapurikoulun yläasteen nuoria tutustumassa paikalliseen yritykseen Yrittäjyyspäivänä. Hieno idea koululta ja pieni haaste meille puhua yrittäjyydestä ja yrityksestämme - neljä kertaa samat jutut aamupäivän aikana. Nuorille, jotka eivät tunnu olevan kiinnostuneita yhtään ja joiden katse tipahtaa aina säännöllisin väliajoin kännykkään. Noh, vuosi sitten olimme aamupäivän päätteeksi sitä mieltä, että taisi mennä huonosti ja nuorilla aamupäivä hukkaan. Se siitä sitten. Pari viikkoa sitten saimme viestin, jossa aamupäivärumba pyydettiin uusimaan, koska nuorilta oli tullut niin paljon positiivista palautetta. Ilmeisesti alpakat olivat hurmanneet! Nyt ote oli meilläkin jo rutinoituneempi ja ote nuoriin .. hm .. nopeatahtisempi. Kännykät pysyivät piilossa ja pari kysymystäkin tuli. Yrittäjyys on kiva ammatti; saa tehdä päivän mittaan monenlaista työtä. Kuten toimia oppaana. 

ONKO SUOMESSA ENÄÄ PIENIÄ VALIMOITA?

Pääsin eilen tutustumaan valimoon ja onnekseni myös näkemään itse valun. Olipas mielenkiintoista! Olen jo kolme vuotta yrittänyt löytää Suomesta valimoa, joka suostuisi valmistamaan meidän tarvitsemiamme suhteellisen pieniä eriä vanhan mallin mukaisia valurautaisia tuotteita. Ei ole löytynyt ja täytyy sanoa, että koko prosessi on ollut kyllä haastava. En helposti anna periksi, mutta kun nyt olen malliräppänäni kanssa ottanut yhteyttä noin kymmeneen valimoon, en ole löytänyt sellaista, jota näin pienet piiperrykset kiinnostaisi. Ala on keskittynyt ja rautavalimoita on koko Suomessa enää noin kaksikymmentä, joista puolet yli 10 henkeä työllistäviä (=suuria, joita ei ainakaan kiinnosta). Noh, nyt siis kuitenkin pääsin sisään yhteen näistä kymmenestä ja hiekkavalua seuraamaan samalla, kun hain mallini pois. Mahtaa moni olla kateellinen! Mallit hain pois siksi, että Puolasta otti minuun yhteyttä pienen valimon johtaja tiedustellakseen, voisimmeko tehdä yhteistyötä. Puolalaisten kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen kustannuksista ja niin on meillä Domuksella kohta tarjolla valurautaisia säleikköventtiilejä, joita kysellään vähintään joka toinen päivä. Jippii! Miksi meillä täällä Suomessa pienet työt eivät kiinnosta ja mihin tämä asenne johtaa?

LOMAN TARKOITUS

Loma on ollut hyvä silloin, kun siltä on mukava palata töihin ja lomamatka on tehnyt tehtävänsä silloin, kun kotiin on kiva tulla. Uskokaa tai älkää, niin matkalaukkujen purkaminen ja lomapyykin selvittäminen on ihan parasta. Elämänsä laittaa taas ojennukseen hetken poikkeustilan jälkeen. Samalla voi esim. siivota jääkaapin, pestä kivilattiat, siirtää paksuimmat talvivaatteet varastoon, tehdä lihakeiton ja leipoa sämpylöitä, käydä tunnin lenkillä lonkkavikaisen koiran kanssa, pestä jälleen pyykkiä jne. 

Ps. Olipas antoisaa nähdä itävaltalaista vuoristoarkkitehtuuria ja todeta, että kyllä meidän punamultaiset mökkimme päihittävät pieni-ikkunaiset tirolilaismajat mennen tullen. Onkohan kulttuuritaustalla mitään merkitystä tämän mielipiteen synnyssä?

KAUPUNKIKUVAN SIIVOUSTA VAI MITÄ?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että 130 ravintoloitsijaa aikoo tulevana kesänä mielenilmauksena jättää terassinsa avaamatta, jollei kaupungin rakennusvalvontavirasto tarkista antamiaan ohjeita terassien kalustuksen ja auringonvarjojen suhteen. Rakennusvalvonnan mukaan kalusteet eivät saa olla muovia ta kestopuuta eikä varjoissa tai aitauksissa saa olla logotekstejä. Ravintoloiden mukaan kyseessä ei monenkaan terassin kohdalla ole ihan pieni investointi, vaan pahimmassa tapauksessa koko terassi joudutaan rakentamaan uudestaan. Kaupunkien katukuva on nykyisellään erittäin kirjava, vaikka ravintoloiden kohdalla ns. ryhtiliike tehtäisiinkin. Vaikuttaisiko tällainen kurinpalautus loppujen lopuksi kuitenkaan kovin paljon? Näitä ohjeita määrittävät virkamiehet matkustelevat maailmalla ja ihailevat eteläeurooppalaisten kaupunkien moninaisuutta, mutta täällä halutaan "pitää kaupunkikuva yhtenäisenä". Tulee myös mieleeni, että eikö tässä nyt ole jo kysymys Vuoden Epäekologisuus -teosta, jos kaikki logolliset varjot joudutaan kärräämään kaatopaikalle ja korvaamaan uusilla? Ihan oma aiheensa on sitten se, että miten ihmeessä terassit saisi näyttämään joltain muulta kuin kadun päälle liimatulta karsinalta?

TAAS KÄVI NÄIN!

Hmmhmm.. Miten tässä taas näin kävi? Navetalla on jo yleinen vitsi, että jonkun pitäisi kävellä perässäni kuiskaamassa aina säännöllisin väliajoin "ei, en tee", "ei, en osallistu", "ei, ei onnistu suostutteluun".. Joskus joudun vetkutellen tunnustamaan, että "hmm, taas kävi näin, että menin lupaamaan.. jne..." Ei ole totta, Pia! Tämän päivän saldona lupauduin Perinnekotimessuille 29.3. Turkuun puhumaan aiheesta Vanhan talon uusi elämä - miten talon saa soveltumaan uuteen tarkoitukseen mahdollisimman pienin muutoksin? Ideoimme messujärjestäjä Krista Ahosen kanssa esitystä, jossa kuvin esittelen kahvilassa, Navetalla, Domuksella ja ehkä kotonammekin tehtyjä käyttötarkoituksen vaatimia - toivon mukaan hienovaraisia - muutostöitä ja korjauksia. Näkökulma on mielenkiintoinen ja puolustuksena itselleni pakottaudun samalla opettelemaan uuden kameran käyttöä ja ottamaan kuvia, joita voi hyödyntää muuhunkin tarkoitukseen.  

OVI - TALON KÄYNTIKORTTI

Otsikko on kliseitä täynnä, mutta parempaakaan vertauskuvaa en keksi. Kymmenen vuotta olen saanut tutustustua vanhoihin oviin Navetalla ja täytyy sanoa, että nyt ulkomailla katse ja kamera kääntyvät todella herkästi nimeonomaan rakennuksen pääoveen. Vanhoissa eteläeurooppalaisissa kaupungeissa rakennusten arkkitehtuuri on melko samankaltaista, mutta eroja löytyykin sitten ovissa. Värieroja, kokoeroja, muotoeroja.. Ovet kertovat sekä rakennuksen asukkaista, ajasta että kulttuurista enemmän kuin ikkunat tai seinät. Jo pelkästään oven merkitys rajaamassa julkista ja yksityistä tilaa määrittää sille tehtävän, joka on erityisen tärkeä. Jos nyt tekisin graduani, tekisin sen ehdottomasti ovista. 

OSAAJIEN TIETOTAITOA JAOSSA

Olemme nyt nelisen vuotta järjestäneet Navetalla Vanhan Talon Salat -kursseja ja luentoja. Tarkoitus on päivän johdannolla tehdä sukellus kyseiseen osaamiseen ja joskus ehkä omaksua uusi taitokin. Tai ainakin välttää isoimmat virheet esim. pinkopahvituksessa tai vanhojen ikkunoiden kunnostuksessa. Ihan älyttömän upeaa on, että kurssien pitäjiksi on löytynyt innokkaita alan osaajia, jotka ovat saaneet pelkästään positiivista palautetta osallistujilta. Nyt keväälle on monta hyvää kurssia tarjolla; pinkopahvitusta, ikkunankunnostusta (myös pidemmälle menevää puuosien korjausta), taontaa, huonekalujen pintakäsittelyä ja hirsitöitä. Ps. Kevään ensimmäisellä kurssilla maaliskuun ensimmäisenä lauantaina seppämestari Suolahti jakaa Janakkalassa tietämystään taonnasta!

KUKA TOIMISI LOIMAAN PUOLESTA?

Suomesssa on hienoja vanhoja puutalokaupunkeja, jotka ovat jo saaneet puolestapuhujansa ja -tekijänsä. Joissakin tapauksissa ponnistus vanhan kaupunkikuvan säilyttämiseen on tullut kaupungin johdolta, mutta useimmiten taustalla taitaa olla yhden äänekkään ja toimeliaan kaupunkilaisen aloittama asian puolesta toimiminen. Monesti toiminnan on aktivoinut vanhan huonokuntoisen talon hankkiminen ja sen kunnostamisen nouseminen liki elämäntehtäväksi. Tämä käytännön toimiminen on saattanut innostaa naapuria tekemään samoin ja edelleen seuraavaa naapuria jne. Älkäämme väheksykö esimerkin voimaa! Meillä on hyviä esimerkkejä kaupungeista, joille on käynyt hyvin; Hanko, Porvoo, Rauma, Tammisaari jne. Kuka alkaisi toimia Loimaan puolesta? 

YLE PUHEESSA TÄNÄÄN

Yle Puheen toimittaja Kati Turtola kävi viime viikolla tekemässä juttua toimintamme ideologiasta ja vähän filosofiastakin. Hän oli perehtynyt toimintaamme todella hyvin ja kysyi melko tiukkoja kysymyksiä. Joskus tällaiset toimittajien vaatimat kiteytykset ovat todella tarpeen, jotta itsekin pysähtyisi miettimään arkisten puuhastelujen tarkoitusta. Tämän päivän oivallus oli se, että kyllä meidän kaikki erilaiset touhumme tähtäävät siihen, että pystyisimme auttamaan yksittäistä vanhan talon kunnostajaa ja ylläpitäjää työssään. Ylevät rakennushistorioitsijoiden ja museoihmisten vaateet siitä, että vanhoja taloja on suojeltava valuvat hiekkaan, jos tarjolla ei ole tietoa, taitoa tai materiaaleja juuri heille, jotka taloja omistavat. Suurin osa taloista on kuitenkin yksityisessä omistuksessa ja ymmärtääkseni siihen suuntaan ollaan menossa enenevässä määrin. Vanhalle talolle turvallisia materiaaleja - sekä vanhoja että uusia - , kursseja ja luentoja, tietoa erikoistöiden osaajista, myytäviä tai siirrettäviä kiinteistöjä jne. Niiden tarjoaminen on meidän tehtävämme. Auttamalla yhden vanhan talon omistajaa haluamme suojella suomalaista vanhaa rakennuskantaa (ei enempää, eikä vähempää..). Ps. Juttu tulee ulos tänään klo 16.30.

MILLOIN UUSI ON HISTORIAA?

Vanhan talon kunnostamisessa on monia filosofia kysymyksiä, joihin vastaaminen ei ole ihan helppoa. Kuvitelkaa maatila, jonka rakennuksista suurin osa on 1800-luvun alusta. Keskellä pihaa on 1990-luvulla rakennettu punatiilinen matala asuintalo, joka on ihan kohtuullisessa kunnossa. Mitä tehdä? Purkaakaan ei voi, mutta ei se pihaan sovi ollenkaan. Olisi edes 70-luvun retroa.. Entäs sitten vanhaan taloon 50-luvulla vaihdetut ikkunat? Eivät ihan istu sata vuotta vanhempaan taloon, mutta ovat kuitenkin tehty tiheäsyisestä puusta ja osa talon historiaa. Ja nekin sentään jo ainakin kuusikymmentä vuotta vanhat. Aika harvoin kunnostaja selviää työstään ilman vastaavanlaisia pulmia. Talon historiaa ovat uudemmatkin muutostyöt, vaikka niiden hyväksyminen onkin joskus hidas prosessi. Ehkäpä niiden arvon löytää vasta tulevat sukupolvet. Mikäli ovat säilyneet siihen asti. 

MAALLA VAI KAUPUNGISSA?

"Maalla on tilaa olla" luki lauantain Hämeen Sanomien etusivulla. Aina silloin tällöin herätetään vastakkain asettelua kaupungissa ja maalla asuvien ihmisten välillä. Perustellaan kummankin elämisen muodon ihanuutta tai päivitellään hankaluutta. Onko tällainen vertailu enää niin helppoa tehdä? Itse asun 7 km päässä Hämeenlinnasta, mutta peltojen ja alpakoiden keskellä. Asunko silloin maaseudulla? Virallisesti niin ehkä on, koska asumme haja-asutusalueella ja mm. oman kaivon varassa, mutta kaikki palvelut ovat kuitenkin lähellä. Oikeasti maalla asutaan mielestäni silloin, kun palvelut ovat kaukana ja elanto saadaan maatilan hoidosta. Nykypäivänä moni maaseudulla asuva käy työssä taajama-alueella, jolloin yli puolet hereilläoloajasta vietetäänkin ihan muualla kuin maalla. Itselleni tämä tapa elää on loistava. Kaikki tarvittava löytyy täältä, vaikka Hämeenlinnan kahviloista yksikään ei ole perustettu 1800-luvulla. Retki Ekbergille on siksi aina suuri nautinto!

KIITOS, RIITTA NIKULA!

Siitä on jo parikymmentä vuotta, kun eksyin professori Riitta Nikulan luennolle Otaniemeen. Olin kyllä jo ennen sitä ollut aina kiinnostunut taiteista eri muodossa; piirtänyt itse ja ihaillut uusien ja vanhojen taiteilijoiden - sekä kuvataiteilijoiden, muotoilijoiden että arkkitehtien - töitä. Luento käsitteli maalaismaisemaa ja sen kokemia muutoksia vuosien varrella otsikolla "Rakennettu maisema". Esimerkkinä oli pohjoiskarjalainen valtatien risteys, jota professori oli kuvannut säännöllisin väliajoin. Hieno luento ja hieno Riitta Nikula! Hän sai minut ymmärtämään, että rakennushistoria on jotain muutakin kuin kirkkojen, linnojen ja kartanoiden historiaa. Arkkitehtuuri on läsnä arjessamme huomaamattamme ja vain helmistä kasvaa tulevaisuuden historiaa. Luennon ja aiheesta äärimmäisen innostuneen Nikulan houkuttelemana pyrin Helsinkiin taidehistoriaa opiskelemaan ja tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun pääsin sisään. Lopulta tein myös graduni hänen ohjauksessaan. Kaksi vuotta sitten saimme Glorian Antiikin Maineteko -palkinnon ja sain tilaisuuden kiitospuheessani kiittää paikalla ollutta professoria alan pariin houkuttelemisesta ja - ennen kaikkea hienosta luennosta!

KURSSEJA JA LUENTOJA KEVÄÄLLE

Aloitimme muutama vuosi sitten luentojen ja pienimuotoisten käytännön kurssien - lähinnä johdantojen - pitämisen kahvilalla ja opettajien omissa verstaissa otsikolla "Vanhan Talon Salat". Olen vuosien varrella Navetalla tutustunut moniin alan taitajiin, jotka mielellään jakavat omaa tietotaitoaan vanhojen talojen kunnostamisen erityispiirteistä ja olen ollut äärimmäisen iloinen siitä, että kukaan mukaan kysytyistä ei ole kieltäytynyt. Olemme opastaneet asiakkaitamme pinkopahvituksen saloihin, vanhoihin maaleihin, tulisijojen itse tehtäviin korjauksiin, piiluttamiseen jne. Pieniä paineita syntyy aina tässä vaiheessa, kun kevään kurssit pitäisi olla esillä jo netissä!!

TARVITSEMMEKO NIIN PALJON TAVARAA?

Kuinka paljon tarpeeksi? Tänään Valkoisessa Salissa Helsingissä luentosarja koskien tarvitsemaamme tavaramäärää. Mukana luennoimassa myös Petri Luukkainen, joka teki Tavarataivas -dokumentin siitä, kuinka vähällä tavaramäärällä ihminen oikeasti tulee toimeen. 

Olen omassa työssäni huomannut, että meistä kuluttajina on kehittymässä valveutuneempia. Haluamme aitoja materiaaleja, hyvin valmistettuja tuotteita ja tuotteita, jotka on valmistettu luotettavissa olosuhteissa. Kierrätetyt tuotteet ovat vain plussaa. Voihan olla, että meillä käyvät asiakkaat ovat jo monella tapaa asiaa pohtineet keksivertokuluttajaa enemmän. Haluan kuitenkin uskoa, että kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö, joka pakottaa tuotteita valmistavat tahot pohtimaan sitä, kuinka paljon järkevämpää olisi käyttää tuotteissaan kestävämpiä materiaaleja ja valmistustapoja, jotka tukevat tuotteen pitkää elinikää. Jos me kuluttajina osaisimme vaatia, ei lyhytikäisiä halpatuotettuja hyödykkeitä kannattaisi enää valmistaa. Totuus kuitenkin on, että vain harva länsimaalainen pystyy elämään vain sadan eri hyödykkeen varassa kuten Petri Luukkainen dokumenttiprojektissaan teki. Olisiko kuitenkin paikallaan harkita kaksi kertaa, kun ostamme uutta tavaraa - tarvitsenko sitä?

OLEMMEKO ONNISTUNEET KUITENKIN?

En osaa ollenkaan markkinoida. Enkä myydä. Olen aina ajatellut, että hyvät tuotteet ja asenne vievät asiaa ja tunnettuutta eteenpäin. Hissukseen, mutta eteenpäin silti. Asuminen Hämeessä on tehnyt siltä osin tehtävänsä. Toki tämäkin ajatusmalli on varmasti toiminut, mutta SILTI oli äärimmäisen palkitsevaa kuulla, että Lisa Sounio oli luennossaan maininnut meidät esimerkkinä siitä, miten johonkin paikkaan tai yritykseen kaipaa aina uudelleen. Yritykseen syntyy tunneside, joka on parasta mahdollista markkinointia. Tietämättämme olemme siis kuitenkin keksineet jotain markkinoinnista!